N ä y t t ä i s i t k ö ?

Ne sanoo, että leikin aikuista, että luulen pärjääväni omillani ja että luulen osaavani tehdä isot päätökset yksin. Ne sanoo, että en kerro asioita, että tämä on salailua. Ne sanoo, että raha ei kasva puussa. Tiedän sen, mutta ne ei usko. Ne sanoo, että olen kiittämätön. Sitten ne sanoo, että ne on huolissaan, mutta ne vaan huutaa. Ja niin minäkin huudan. Toinen niistä itkee, ja se tekee minut tosi surulliseksi.

Olen varma, että sanat satuttavat yhtä paljon kuin lyönnit. Tänään meillä heiteltiin ja lyötiin toisiamme sanoilla ja hirvittävillä, ikävillä lauseilla. Ilkeät sanat paiskautuivat vuorotellen jokaisen kasvoille. Ne tönivät ja tuuppivat ilkkuvasti ja ovelasti yrittäen kaataa kumoon. Ne sanat tulivat meidän vatsoista, vatsanpohjalta, kauimmaisesta onkalosta, eivät sydämistämme. Tämä sairaus sairastuttaa kaikki muutkin perheessäni. Emme ajattele enää järjellä, ja menetämme pikkuhiljaa puhekykymme, ne ovat oireita. Yrittäessämme puhua, puhe muuttuu asteittain huudoksi ja epämääräiseksi kirkunaksi. Kurkkuun sattuu, siellä tuntuu pala, eikä nieleskely auta, silmät kastuu ja päätä jomottaa. Kaikki on hiljaa loppupäivän ja huomennakin. Nekin palaa takaisin kouluun - mykkäkouluun.

Vietin päiväni yksin miettien asioita ja kooten palapeliä. Olin sanasodan jälkeen ihan liian mustelmilla lähteäkseni minnekään. Lisäksi avasin päivän aikana suuni liian monta kertaa vain laittaakseni sinne jotain joka maistuu hyvältä ja niinpä petyin itseeni lisää... Äsken silmääni osui esine, jonka äiti toi pöydälleni illalla. Se on ihan tavallisen näköinen, muovinen ja musta. Sen neulan toinen kärki on vihreä. Voiko tuollainen tavallinen pieni pyöreän muotoinen muovista muodostuva rasia näyttää suuntaa sellaiselle, joka on tiensä kadottanut ja tarvitsee opastusta takaisin. N ä y t t ä i s i t k ö ?

Pyörittelen sitä käsissäni ja neula sen sisällä pyrkii pysymään samassa kohtaa koko ajan. Ei taida toimia tässä tapauksessa.

Tiedän, että elämällä on minulle vielä paljon annettavaa. Ja maailma tahtoo, se melkeimpä jopa vaatii, että käyn vielä joskus katsomassa sitä ja tutustumassa siihen paremmin. Haluankin, mutta en halua yhtä paljon kuin ennen. Ja pelkään, että menetän tahtoni kokonaan. Siksi olisi ihanaa, jos tuo pienikapistus voisi näyttää minne päin lähteä kulkemaan, etten vahingossa kävele vääriä reittejä ja menetä itseäni siinä samalla kokonaan.

En kuitenkaan ole täysin varma uskallanko poiketa tältä tieltä. Mistä tiedän, voinko luottaa pyöreään muovinkappaleeseen. Tiedän kylläkin sen tosiasian, että tämän tien päähän tultuani en ole enää minä. Mutta ainahan voi kääntyä ympäri? Vaikka vasta sitten tämän tien päässä, jos ei aikaisemmin. Koskaan ei ole liian myöhästä. Eihän?