repivä valo

Olen jossain, kadoksissa, jossain pimeässä jossa 'Exit' -kyltin valo on palanut tai muuttunut mustaksi sekoittuen tummuuteen. Uloskäynnin löytäminen käy työlääksi, se vie voimat. Olen hukassa, ja sen takia kaikki muukin ympärilläni katoaa. En uskalla etsiä, vaikka sydämessäni haluankin. Pimeässähän saattaa kolauttaa itsensä jonnekin, koska ei näe. 

En jaksa tavata ketään, en osaa tehdä mitään. En jaksa vastata puhelimeen. Ei, en halua vastata. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö välittäisi. En kestä kuulla muiden elämäätäynnä olevaa puhetta ja samalla huomata ettei oma ääneni yllä lähellekään yhtä eloisaa äänensävyä ja onnea. Tällöin löydän itseni näytelmästä, jossa pääosan nuori tyttö yrittää kaikin voimin esittää iloista tyttöä mustassa maailmassaan. Onnellisuus-yritys ontuu ja kaatuu lopuksi naamalleen. Kaikenlisäksi kyseinen näytelmä on surkea. Ehkä olen vain itsekäs. 

Tuntuu kuin suun vääntäminen hymyyn vääntäisi mun sydämen rullalle ja sitten niin solmuun että siihen sattuu. 

Tiedän, että mulla on aina ainakin yksi, jonka kanssa saan olla hiljaa ja hymytön, ja jonka syliin voin painaa pään silloin kun kaikki menee pieleen. Se saa mun sydämen auki vaikeimmastakin umpisolmusta.

Antakaa mun jäädä jäätävinä aamuina paksun ja lämpimän peiton alle. 

Antakaa mun jäädä nukkumaan unettoman yön jälkeen, jos mä niin haluan. 

Antakaa verhojen olla kiinni, valo repii mut riekaileiksi. 

Se hajottaa mut pieniksi palasiksi 

ja sitten hiukkasiksi. 

Hiukkaset ovat 

kauniita, 

kimaltavia 

ja täynnä toivoa, 

mutta niin pieniä 

ettei mua voi enää korjata. 

Anna verhojen olla.

o l e k i l t t i .
 -Aspire