todellista

"Isä tykkää susta tosi paljon, kaikki kääntyy vielä parhain päin." isä sanoi mulle eilen halatessaan mua, kun itkin yleistä väsymystäni ja pahaa oloa. Meillä oli siis juttutuokio äidin käskystä äidin, isän ja mun kesken koskien mun elämäntilannetta (en tykkää tuosta sanasta): uupumuksesta, masennuksesta, syömissairaudesta ja siitä kuinka kaikki vaikuttaa toisiinsa ja siitä miten se isomustaongelmamöhkäle estää myös mun koulunkäyntiä - en vaan jaksa, se ei ole laiskuutta, en vaan jaksa. Pääasiana oli siis keksiä/miettiä ratkaisu, miten tästä jatketaan eteenpäin.

Terapia täti ehdotti lääkkeitä, kieltäydyin. Äiti ehdottaa lääkkeitä, kieltäydyn. Isä alkaa hermostua, ja puhuu jo asian vierestä. Silloin äiti hermostuu ja syntyy sanasota kolmen osanottajan välillä. Mä päädyn kyyneliin ja äiti julistaa kuinka isä on julma. Lopuksi: "Anteeksi. Isä tykkää susta tosi paljon, kaikki kääntyy vielä parhain päin."

Ensimmäinen kerta, kun halaan isääni sillä tavalla.

 Varmaan tiedätte, millaista tapaa takoitan.

Me sovittiin, että varaan seuraavalla terapia-kerralla ajan psykiatrille ja me keskustellaan niistä kaikkien tuputtamista lääkkeistä...ja sairaslomasta, jota voisin ehkäpä pitää. Äiti ei ollut lomaa vastaan. Isä taas ei oikein ymmärtänyt. Itse en osaa sanoa juuta enkä jaata, vaikka olenkin pääosassa tässä draamassa.

En tykkää, kun keskustelun aiheena olen minä. Mulle tulee sellainen olo, että haluaisin työntää pääni jonnekin niin kuin strutsi. Tai haluaisin käpertyä pieneksi niin kuin siili tai paeta kilven sisään niin kuin kilpikonna. Ihmistyttönä voisin juosta takaisin omaan huoneeseeni ja antaa asioiden vain olla. On väärä sana kuvailla tunnettani nolostuneeksi, mutta se muistuttaa sen hetkistä oloani kuitenkin jollainlailla.

  

Kun me keskustellaan mun ongelmista niin niistä tulee silloin todellisia, en tykkää siitä.