taivas kääntyy ympäri ja mä kävelen väärinpäin

La Valse d'Amelie ja comptine d'un autre ete, ne rauhoittaa. Koitan hengittää tasaisesti, keskittyä. Nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Välillä keskittyminen herpaantuu, kun ahdistus käy liian suureksi. Painan kämmenet kasvoja vasten ja suljen silmät. En taitoisi ajatella mitään.

En käsitä, miten tulevaisuus voi pelottaa näin paljon. Mun pelko ei liity ainoastaan lähitulevaisuuteen vaan ihan koko aikaan, jonka mä tulen elämään. Kurkkua alkaa kiristää ja mahassa velloo häiritsevästi.

On pelottavaa ihastua ja saada vastakaikua tunteisiinsa. Silloin voisi alkaa seurustella, olla onnellisia yhdessä. Mua pelottaa kuitenkin ottaa riski ja alkaa suhteeseen. Entä jos onni ei kestäkään? On inhottavaa ajatella, että seurustelisi saman ihmisen kanssa 2, 5 tai 7 vuotta, ja sitten alkaisikin tuntua siltä, ettei toinen olekaan enää se oikea. Täytyisi taas löytää uusi ihminen, jonka kanssa olisi hyvä olla ja elää. Ja jos niin käy monta kertaa, että täytyy löytää uusi. Se ahdistaa. Riittääkö mun rakkaudesta monille uusille miehille, riittääkö onnellisuus moneen suhteeseen?

Pelkään yhtä paljon sitä, että menetän haluni olla yhdessä kuin, että minut jätettäisiin. Olisin suhteessa joko onneton tai erottaisiin. Pelottaa, että se jota rakastan eniten kyllästyy muhun eikä enää rakasta mua. Toisaalta mua myös pelottaa, etten koskaan tule kokemaan sitä tunnetta, että haluan jakaa jonkun kanssa loppuelämäni, mennä kihloihin ja naimisiin, etten ole koskaan täysin varma.

Sitten kun saa lapsia ja eletään normaalia perhe-elämää - käydään töissä ja päiväkodissa ja tehdään ruokaa ja pyykätään, voiko elämä olla täyteläistä, tapahtumarikasta ja onnellista? Mua kauhistuttaa ajatus, että mun elämä olisi rutiininomaista ja samaa kavaa kulkeva. Joskus käytäisiin sukulaisilla kakkukahveilla ja joskus ehkä tapahtuisi jotain hauskaa, mutta yleensä kaikki olisi melko samanlaista.

Isojen päätösten tekeminen, se on se vaikea asia. Seurustelu, toiseen ihmiseen sitoutuminen ei mun mielestä ole ihan pieni juttu, avioliitosta puhumattakaan. Työelämään ja koulutukseen liittyvät päätökset ovat vaikeita. Tiedän, ettei minkään koulutuksen tai työn valinta päätöksen täydy olla se lopullinen, aina voi kouluttautua uudestaan ja uudestaan, jos vain haluaa. Silti pelottaa, että tulee tehtyä vääriä valintoja.

Mä pelkään myös, etten tunne enää aikuisena mun tämän hetkisiä ystäviä. Tarkoitan aikuisella sitä, kun on ne omat perheet, ehkä asuntolainat ja vakituiset työpaikat. Mitä jos elämä viekin kaikki eri suuntiin. En tahdo olla yksinäinen. Mulle tulee tyhjä olo, kun mietin vuosien päästä miettiväni, niiden ystävien kuulumisia, joiden kanssa jaettiin monet hyvät, huonot ja hullut hetket. Kauheaa ajatella, että: "silloin me tunnettiin toisemme, nyt emme tiedä toistemme elämistä juuri mitään." Mä haluaisin niin pitää ihan kaikista tiukasti kiinni, mutta mä tiedän, ettei se ole oikeasti mahdollista. Jotkut ystävyyssuhteet säilyy, jotkut ei. Mä kuitenkin koitan parhaani mukaan pitää rakkaat mun lähellä.

Välillä tuntuu hullulta, kun huomaan ajattelevani, että olisi parempi kuolla nyt ettei tarvitsisi pelätä ja ahdistua tulevasta. Ei tarvitsisi kokea pettymyksiä, sydänsuruja ja vaikeuksia. Silloin musta tuntuu, että olen todella heikko ja itsekeskeinen. Mä olen vain kovin epäileväinen tätä elämää kohtaan. Mua pelottaa välillä niin paljon elää, etten tahdo elää. Mä tarvitsen rohkeutta.