askeleet lumessa ja elämässä

Odotin bussia meikittömänä ja ilmeettömänä. Mun sisällä ei ollut mitään. Mun elämässä ei oikeastaan ole mitään merkityksellistä. Ehkä ainut asia, joka merkitsee jotain on se, että koitan saada mun elämän takaisin, parantua masennuksesta ja syömishäiriöstä. Sekin on jo niin itsestäänselvyys, ettei sekään merkitse kohta mitään. Mä sekoilen ihan liikaa - teen tyhmiä asioita, joita ei todellakaan pitäisi tehdä. Toimin hetken mielijohteesta ja olen varomaton. En mieti asioiden seurauksia, kuten ennen. Ei mua kiinnosta, vaikka pitäisi.

Seisoin siinä lumisateessa murjottavannäköisena. Ohi käveli vanha pariskunta. Hitaasti he laittoivat jalkaa toisen eteen. Mies antoi vaimolleen tukea, jotta hän pysyisi auraamattomalla kävelytiellä paremmin pystyssä. Olisivatkohan he olleet seistsemänkymmentä vuotiaita. Mietin, miltä he ovat näyttäneet nuorina. Ovatkohan he olleet yhdessä aina? Miten he ovat tavanneet, ja mitä kaikkea typerää he ovat elämänsä aikana ehtineet tehdä? Ehkä mä en ole ainut idiootti tässä maailmassa, joka tekee hölmöyksiä. Toistan taas ehkä vähän itseäni, mutta kyllä mä saan elämäni järjestykseen. Löydän elämäni aikana yhden (jos toisenkin), joka auttaa mua pysymään pystyssä.

Mun täytyy melko usein muistuttaa itseäni näistä asioista. Joskus tuntuu, että ei enää osaa, halua tai muistakaan, miten ajatella positiivisesti asioista tai tulevaisuudesta. Silloin kun kaikki tuntuu ei miltään, niin ei ole olemassa edes sellaista käsitettä kuin tulevaisuus. Siksi mun täytyy muistuttaa itseäni. On myös hyvä, että täällä päin asuu paljon vanhoja ihmisiä, jotka ohi kävellessään saavat mut miettimään asioita ja siten muistuttavat mua siitä, että tulevaisuutta on.