Eilen olin uuden kaverini, S:n, kanssa parilla läheisessä baarissa. On tosi kiva, jos S ja minä tutustutaan vielä paremmin. Mulla ei ole tyttökavereita niin paljoa, niin olisi aivan ihanaa saada S:stä yksi ystävä lisää.
Törmättiin siis siellä baarissa O:hon ja pariin muuhun tuttuun. Hengailtiin heidän kanssaan, juotiin, vaihdettiin baariakin ja tanssittiin, juteltiin ja juotiin.
O vaikutti hieman siltä, että hän olisi musta kiinnostunut. Ja pakko myöntää, että itsekin katselin häntä sillä silmällä. Illan mittaan O uskaltautui pussaamaan mua. Ja kun O halasi mua, se tuntui ihanalta, lämpimältä ja turvalliselta, hyvältä. Halattiin monta kertaa pidemmän aikaa. Ne halaukset toivat mulle sellaisen olon, että O välittäisi musta. O vaikuttaa rehelliseltä ja luotettavalta, kunnolliselta. Hän vaikuttaa sellaiselta pojalta, joka kohtelisi mua hyvin.
Kaikki meni ihan okei siihen saakka, kunnes O huomasi mun kädessä pari viiltojälkeä. Hän silitti sormella yhtä niistä ja katsoi sen jälkeen vakavana mua silmiin. Hän painoi kämmenensä mun ranteen kohdalle ja piti siitä hellästi kiinni. Ehdotin, että käydään ulkona. Siellä kerroin anoreksiataustani ja masennuksesta ja sairaaloista. O sanoi, että hänellä on huonoja muistoja ja kokemusksia anoreksiasta. Hän kuulema auttoi ja tuki erästä ystäväänsä, kun tämä oli sairas. Se oli niin rankkaa, ettei O enää haluaisi koskaan kokea sellaista uudestaan. Mä selitin, etten oikeasti itsekään tahdo olla sairas ja surullinen. Tahdon vain olla rauhassa, ilman ahdistusta ja masennusta. Tahdon oppia hyväksymään itseni ja olla onnellinen. Mutta sehän on toki helpommin sanottu kuin tehty.
Myöhemmin baarissa O vielä totesi, että hän tuntee kummalista vetoa mua kohtaan, ja että häntä pelottaa, että mulla on tälläisiä asioita taakkanani. Siinä mielessä siis, että jos tapaisimme kenties uudestaa ja ehkä uudestaankin. Hän nimittäin haluaisi tavata mua, mutta mun mukana tuleva taakka saattaisi olla liian suuri. Eihän sitä itse sanonut, mutta kumpikin kyllä ymmärsi, mistä on kyse.
Mua itseäni pelottaa nyt, ettei O ole valmis tai halukas ottaa sellaista riskiä, että alkaisi tapailla mua. En mä voi luvata, että kaikki menisi hyvin - etten sairastuisi uudestaan anoreksiaan tai masentuisi syvästi. Mä kuitenkin yritän parhaani, koitan parantua. O:n vuoksi mä voisin luopua laihduttamisesta. Oikeastaan, yleensäkin seurustelemisen vuoksi mä voisin luopua laihuuden tavoittelusta. Ainakin tällä hetkellä musta tuntuu siltä. Mä tahdon olla jonkun lähellä, nauraa ja kuulla olevani kaunis. Paljon enemmän mä tahdon silittää toisen hiuksia ja saada pusuja poskelle ja huulille kuin olla yksin omassa laihuusmaailmassa, jossa ei saa syödä eikä juoda eikä mikään mukava ole sallittua.
Toivon sydämeni pohjasta, että me tavataan O:n kanssa vielä. Mua harmittaa, että mä olen tälläinen kuin olen. Miksi mä juuri sairastuin? Mutta en mä tätä voi muuttaa, asiat on kuten on, ja O päättää tahtooko tavata hieman epävakaata tyttöä. Eihän sitä edes toki tiedä, tulisiko tästä mitään sen suurempaa. Entä jos kemiat ei kohtaakaan kunnolla loppujen lopuksi? Mutta niin kuin jo sanoin: toivon, että O ajattelee niin, ettei hän ainakaan häviä mitään, jos lähtee mun kanssa ulos ja päättää tutustua paremmin.
Toivottavasti teille tulee jotain, sillä sä ansaitset paremman maailman lämpöisine pusuineen kuin maailman, joka on aivan läpimusta.
VastaaPoista