tervetuloa

Tuleeko marraskuu koskaan? Elokuu on madellut eteenpäin. Päivät toistavat itseään - mikään ei erota viikonpäiviä toisistaan. Vaikka olen käynyt koulussa, niin jokainen päivä on samanlainen.

Keskiviikkona postiin oli tullut äitiyspakkaus. Haettiin se isäni kanssa. Kävin saunassa ja menin melko aikaisin nukkumaan. Eilen olin pitkästä aikaa J:n kanssa kahdestaan. Makoiltiin vaan, ei tehty mitään ihmeellistä. Nautin J:n läheisyydestä. Kaipaan sitä nykyään enemmän kuin aikaisemmin. On niin haikea olo jotenkin liian usein, en tiedä miksi.

Mulla oli eilen koko ajan melko tukala olo, kun maha meni vähän väliä kovaksi ja tuntui epämukavaa painetta. Harjoitussupistuksia luulisin, niitä on nyt noin vajaa viikon ajan tuntunut enemmän. Tänäänkin ne ovat häirinneet mua. Hikoilukin on aivan jotain käsittämätöntä nykyään, täysin normaalirajojen ulkopuolella. Mulla on vähän kuumeinen olo, väsyttää, ja vauva potkii.

Mä en oikein osaa vastata taaskaan, kun multa kysytään 'mitä kuuluu?' Mulle kuuluu ihan hyvää...kai. En tiedä. Olen hämmentynyt. Tulevasta ei ole oikeastaan minkäänlaista vahvaa visiota. En siis tiedä, mitä tulevan pitää. Ei kukaan tiedä. Tiedän tiettyjä faktoja esimerkiksi elämästä vauvan kanssa, mutten sitä, millaista elämä todellisuudessa tulee olemaan - kaikki on uutta, ja hieman pelottavaa.

Ihmissuhdetta voisi kuvailla hieman huterana ja huojuvana palikkatornina - ei tiedä, kaatuuko se vai voiko siitä rakentaa vahvemman. Nyt koitetaan saada se pysymään paikallaan.

Olen pyöritellyt mielessäni tuhat kertaa, miltä mahtaa tuntua, kun näkee oman lapsensa ensimmäistä kertaa. Mietin monta kertaa päivässä, miltä tämä minun mahastani tuleva uusi ihminen näyttää. Odotan niin kovasti meidän ensitapaamistamme. 

Kun kävelin eilen neuvolasta kotiin, huomasin osan puiden lehdistä jo tippuneen maahan. Kyllä se syksy tulee. Eilen joukko lintuja lensi vaakkuen pois. Syksy tosiaan tulee, ja siispä marraskuukin sen jälkeen. Sitten talvi ja joulu - kovat pakkaset ja paksut takit.