ehkä inhimillistä

Haluaisin osata nauttia raskausajastani, koska raskautta on jäljellä vielä lähes neljä kuukautta. En haluaisi olla koko aikaa ärsyyntynyt ja masentunut. Mua ärsyttää se, ettei mua kiinnosta tehdä asioita tai yhtään mitään. Harvoin huvittaa lähteä minnekään tai harvoin jaksan tehdä mitään. Usein mun täytyy vain pakottaa itseni ihmisten ilmoille. Ja sitten kun olen useimmiten vain kotona, musta tulee entistä laiskempi ja väsyneempi. Ja sitten mulla on huono omatunto mun laiskuudestani ja väsymyksestäni.

Ja mua ärsyttää, etten pysty juhlia samalla tavalla kuin mun ystävät. Ei varmaankaan ole mikään rikos myöntää, että alkoholittomuus ärsyttää. Eikä varmaan myöskään sekään, että välillä ärsyttää olla raskaana. Vauvan tulo ei siis ärsytä vaan se, että pikkuinen on vielä mun mahassa. Parempi siis, että pysyykin siellä vielä, mutta usein toivon, että aika menisi silmän räpäyksessä, ja vaavi syntyisi jo, enkä olisi enää raskaana. En siis kadu päätöstäni pitää vauva tai mitään vastaavaa. En vain nauti raskaana olemisesta kummemmin. Tähän aikaan liittyy paljon enemmän negatiivia tunteita kuin positiivisia. Ja nimenomaan tunteet liittyvät raskaana olemiseen, ei vauvaan.

Musta tuntuu vahvasti siltä, että on jotenkin väärin myöntää tällaisia tuntemuksia. Musta tuntuu, että raskaana ollessa pitäisi olla vain iloinen ja onnellinen eikä saisi myöntää olevansa ehkä vähän masentunut ja lisäksi ahdistunut ja turvonnut muumi mamma niin kuin mä olen. Mutta kai mun tunteet ovat ihan inhimillisiä...

Voi myös olla, että mun pelko muuttuu ärsytykseksi ja vihaisuudeksi. Mua oikeasti pelottaa todella paljon tuleva. Vanhemmaksi tuleminen pelottaa. En tiedä, olenko hyvä äiti - epäilen kauheasti mun kykyjäni ja välillä tuntuu etten varmastikaan osaa hoitaa lastani. Pelottaa myös, että miten jaksan sen kaiken, mikä mun kuuluu jaksaa: hoitaa vauvaa, opiskella, hoitaa itseäni, etsiä töitä ja käydä myös töissä. Pelottaa, että romahdan ja masennun. Ja tunnen nyt jo syyllisyyttä siitä, jos näin kävisi. Musta tuntuisi, että olen tuottanut pettymyksen vauvalle, J:lle ja mun perheelle, etten mä ollutkaan niin vahva kuin olisi pitänyt olla.