Otanko elämän vakavasti? Miten elämä ylipäätään otetaan rennosti tai vakavasti? Onko jollain jokin näkemys näiden eroista? Onko silloin 'elämän rennosti ottava' -ihminen, jos ei suunnittele etukäteen menojaan eikä ole kummemmin huolissaan tulevaisuudesta - elää siis päivä kerrallaan tyylillä. On huoleton ja huulta heittävä kaveri, joka ei turhia murehdi...?
Mä olen pohdiskelijatyyppi. Mä mietin asioita, paljon. Miettiminen, ajattelu, pohdiskelu, ne ovat mun keino käsitellä asioita. Joskus se menee kyllä äärimmäisyyksiin, siksi koska ahdistun, kun alan ajattella asioita liian pitkälle. Niin pitkälle, etten voi enää tietää tulevaa.
Mä olen sellainen, että haluaisin vastauksen kaikkeen etukäteen, koska tietämättömyys tuntuu ahdistavalta ja pelottavalta. Murehdin myös liikaa syömisiäni, kaloreita ja haukun itseäni milloin miksikin, ja se johtuu vain sairaudesta sekä huonosti itsetunnosta. Onko tämä elämän vakavasti ottamista? Ei minun mielestäni. Pikemminkin pelokkuutta ja epävarmuutta. Ja asiat, joista olen epävarma eivät ole esimerkiksi se, minkälaisen paidan aion ostaa juhliin vaan kyse on isommista asioista omaa elämääni koskien. Ja eikö isompia asioita kuulukin ottaa edes jonkinasteisella vakavuudella.
Olen huolissani raha-asioista: miten rahat riittää vauvan kanssa, jos muutamme omillemme J:n kanssa. Mietin paljon omaa jaksamistani, kun taustalla on sairastelua useampi vuosi. Mietin uudelleen sairastumisen mahdollisuuksia, mietin lapsen terveyttä, äidiksi tulemista, ystäväsuhteiden säilymistä, J:n ja mun suhdetta. Kaikki nämä asiat ovat mun mielestä isoja asioita ja miksi niitä ei saisi tai pitäisi ottaa vakavasti. Lähes kaikki mainitsemani asiat tarvitsevat huomioitavaa, jotta elämä voisi sujua hyvin ja onnellisesti. Mielestäni tietyistä asioista huolissaan oleminen ja huolehtiminen on samalla vastuun ottamista. Ei siis 'yli vakavasti elämän ottamista'.
Lisäksi mulla on myös huumorintajua - en ole mikään tosikko. Enkä ole kovin tarkka siivoamisessa enkä ole myöskään kovin täsmällinen - usein myöhässä, esimerkiksi koulusta.
Mä vaadin luottamusta parisuhteessa - niin pienissä kuin isoissakin asioissa. J lupaa usein soittaa mulle johonkin tiettyyn kellonaikaan taikka hän sanoo soittelevansa mulle huomenna. Saattaa olla, että odotan soittoa pari-kolme, neljäkin tuntia, kunnes puhelin soi. Tai seuraavana päivänä, kun hänen pitäisi soittaa, hän ei ole soittanut edes iltapäivään mennessä, jolloin itse joudun kyselemään hänen peräänsä.
Joudun siis usein odottamaan ja odottamaan hänen yhteyden ottoaan, jota ei välttämättä edes tule. Monet kerrat J on luvannut tavata mua, ja luvannut esimerkiksi soittaa kolmelta. Sitten odotan, kello tulee jo viisi ja saan viestin "oon tänään kavereitten kanssa, nähään huomenna." Joskus olemme myös sopimeet menemistä tai tekemistä seuraavaksi päiväksi, mutta sitten J aikookin tavata ensin ystäväänsä tai tekee jotain muuta, eikä pidä sovitusta asiasta kiinni.
Nyt lähipäivinä J on ollut ystäviensä seurassa, vaikka on joka päivä luvannut tavata minua. Joka päivä olen odottanut luvattua soittoa ja tapaamista, jota ei tulekaan, koska J ei jaksakkaan tai haluaakin olla ystäviensä kanssa. On myös väärin esimerkiksi vetää lärvit edellisenä iltana, jos on seuraavana päivänä luvannut tavata jotakuta, koska tietää, ettei pysty krapulan takia tekemään juuri mitään muuta kuin halailemaan pönttöä.
Mun tarkoitus ei ole tosiaankaan rajoittaa tai kontrolloida, vaan mielestäni parisuhteessa kummallakin on oikeus luottaa siihen, että toinen toimii kuten on luvannut, tai sitten ymmärtää ilmoittaa, jos tilanne muuttuu. Jos kumppani lupaa soittaa tiettyyn kellonaikaan ja soittaakin neljä tuntia myöhässä tai ei ollenkaa tai jos lupaa tavata ja tekee jatkuvasti oharit, niin se ei ole minun mielestäni reilua.
En siis vaadi, että J on vain ja ainoastaan minun kanssani tietyt päivät ja kaverit saavat jäädä nyt pois. Ei, ei niin lainkaan. Vaadin sitä, että sanojen takana seistään ja asioista pidetään kiinni, mutta jos siihen ei kykene, ei pidä ylipäätään luvata yhtään mitään. Se vaan sattuu olemaan toisen huomioimista ja toisen ihmisen arvostamista, että pitää sovituista asioista kiinni. Tässä on mielestäni kyse ihan peruskäytöstavoista, eikä tiukkapipoisuudesta.
Ongelmana tässä on lähinnä ajattelemattomuus, eikä se että J haluaisi tahallaan aiheuttaa mielipahaa. On kuitenkin todella kummallista, miten J ei muuta toimintaansa suuntaan eikä toiseen, vaikka tietää pahoittavansa mun mielen kerta toisensa jälkeen. Mulla on J:tä ikävä ja haluaisin olla ja tehdä asioita hänen kanssaa. J saa mulle sellaisen tunteen, ettei hän halua viettää aikaa mun kanssa - että mun kanssa on tylsää. Tunnen itseni huonoksi. J:n käytös saa mut miettimään, hänen todellista haluaan olla mun kanssa - haluaako hän sisimmässään niin paljon kuin sanoo haluavansa. Jos hän haluaa, niin miksei hän käyttäydy toisin. Tämä tekee mut niin surulliseksi.
En halua luopua J:stä, koska rakastan häntä niin suunnattomasti. Pelkään, että menetän hänet - että en jaksa enää elää suhteessa, jossa saan jatkuvasti katteettomia lupauksia. Vaikka mun oman arvon tunne on todella matala, niin yritän pitää mielessä, että mä saan vaatia ja ansaitsen hyvää kohtelua rakkaaltani.
Hmm... niin... olenko mä vakava ihminen liian tiukka pipo päässä? Onko tämä teksti sittenkin todiste siitä, että otan elämän liian vakavasti, otinko J:n sanomisen liian vakavasti? Vastaan itselleni edelleen: "Ei ja en." En koe itseäni tiukkapipoksi enkä sellainen siis ole. Tarvitsen organisointia, pohdiskelua ja suunnittelua, jotta saan elämääni sisältöä, ja tasa-painon itseni kanssa. Ja mun parisuhteen arvoihin kuuluu lupauksien pitäminen ja luottamuksen tärkeys.
Jos kyseiset piirteet tekevät musta kuitenkin jonkun mielestä tiukkapipon, niin ehkä mä sitten olenkin mielihyvin tiukkapipoinen tytsy. Koen sen nimittäin siinä tapauksessa positiivisena asiana.
ps. sydän sille kuka jaksoi tämän tekstin lukea <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti