yksityisalue

Mulla on ollut elämäni aikana yksi vakavampi seurustelusuhde. Silloin mietin, josko C olisi ollut minulle se oikea, harkitsin itsekseni kihlautumisen mahdollisuutta ja ehkä yhteen muuttamista sitten pari vuotta vanhempana. Kuitenkin mulle tuli aina pieni pelokas tunne mun sisälle, kun mietin näitä asioita. Hämmennyin, ja hätyytin kummalliset, epävarmat ajatukset pois - rakastinhan mä C:tä ihan tosissaan. Ja rakastan jollain tasolle edelleen.

Me kuitenkin erottiin noin puoli vuotta sitten, mun päätöksestä. Musta tuntui, ettei suhde enää olisi voinut kehittyä eteenpäin, oltiin tavallaan tultu siihen pilkkuun, johon lause päättyy, eikä oltu ihan varmoja jatkuuko virke vielä. Musta tuntui, etten tiedä, mitä tunnen. En ehkä rakastanut enää niin voimakkaasti. Ja samaan aikaan sairauteni sekoitti mun päätä minkä kerkesi, tavallaan se halusi päästä eroon kaikesta, mikä tukee terveyttä, jopa poikaystävästä. Tuntui paremmalta, mutta kuitenkin tosi pahalta päästää suhteesta irti. Tuntuiko päätös vain sairauden kannalta paremmalta vai oliko se oikeasti mun tunne? Sairaus sekoittuu muhun niin taidokkaasti etten osaa vastata.

Nyt mulla on ikävä, ikävä jotain mitä oli. Läheisyyttä, C:tä - sitä tunnetta, kun tietää olevansa jollekin melkein koko maailma ja elämä. Koen usein suurta läheisyyden tarvetta, mutten kuitenkaan uskalla päästää ketään oikeasti kovin lähelle, henkisesti. Oikeastaan, en edes tahdo ketään mun rinnalle, en tahdo poikaystävää. Moni poika pitää musta tällä hetkellä romanttisessa mielessä, muttei mulla ole tarjota takaisin kuin sellaisia tunteita, joita koetaan ystävyyssuhteissa. Mä todella kaipaan läheisyyttä, mutta en vakavaa suhdetta. Ja tästä mä tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta.
 
Tänään terapiassa me ajauduttiinkin puhumaan seksuaalisuudesta. Mä totesin vaivihkaa, että ehkä mä olen vähän sitoutumiskammoinen. Ehkä se johtuu siitä, kun luin joskus aikoinaan Cosmopolitanista artikkelin "älä heitä elämääsi hukkaan yhdessä sylissä", tai sitten jostain ihan oikeasta syystä. Ehkä siitä, etten uskalla henkisellä (tai fyysiselläkään) tasolla sitoutua toiseen ihmiseen. Tai siitä, etten ole halunnut sitoutua ihmisiin, joiden kanssa en usko omaavani pitkää tulevaisuutta. Toisaalta tunnen myös menettämisen- ja loukkaamiseksi tulemisen pelkoa. Pelkoa siitä, että kiintyy liiaksi ja sitten joutuisikin luopumaan toisesta.

Mulla on pelko myös siitä, etten koskaan voisi löytää ketään, joka voisi elää sen todellisen minäni kanssa. Että parisuhteen saadakseni minun täytyisi valehdella, esittää jotain muuta kuin olen. Mä huomaan, että tämä asia tekee mut usein masentuneeksi, tuskastuneeksi jopa vihaiseksi. Tunne-elämä tuntuu ajoittan pelkältä empimiseltä: "mitäjos, entäjos".

Käytännössä ratkaisu olisi ihastuminen, rakastuminen, se kumppani. Mutta tässähän on tietysti se paradoksi, että jos aikoo opetella uimaan, täytyy olla valmis myös kastumaan, eli löytääkseen kumppanin täytyy ottaa se riski, että alkaa parisuhteeseen. Täytyy siis uskaltaa ottaa hyppy uuteen ja tuntemattomaan, avata uusi ovi elämässä ja katsoa, mitä sen takaa löytyy. Siinä voi sattua tai olla sattumatta, pitää vain uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa tuntuu turvalliselta, hyvältä ja ennen kaikkea oikealta olla. Pelottavinta tässä on vain tietämättömyys tulevasta.