Asioita

Me ollaan äidin kanssa nuhaisia. Aina kun syksy tulee, mä saan jonkinlaisen flunssanpoikasen itselleni. Nyt olen luultavasti tartuttanut sen äitiinkin. Eilen äiti kyseli taas kertaalleen multa, miten täällä talossa pitäisi oikein elää. Että miten meidän perhe-elämä saataisiin tuntumaan perhe-elämältä, ja muuta sellaista. Äitikin taitaa olla ihan yhtä sekaisin tästä minun ja meidän perheen elämäntilanteesta kuin minäkin. Oikeastaan äiti ei edes tiedä mun nykyisestä elämäntilanteesta, ja siksi se esitteleekin kysymyksiään. En mä vain halua kertoa sille tai en ehkä osaa tai ehkä en uskalla tai tahdo huolestuttaa, vaikka teen niin joka tapauksessa. Mä olen ollut lähiaikoina liikaa poissa koulusta, koska olen aamuisin sortunut ahmimaan ja oksentamaan ja sitten olen vain masentunut ja jäänyt kotiin nukkumaan ja itkemään. Tässä huushollissa taitaakin olla ongelmana se ettei kukaan osaa kunnolla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan toisilleen. Sitten ollaan vain hiljaa ja kyhäillään omiamme, ja outo ilmapiiri valtaa olohuoneen ja hiipii myös keittiöön. Ainut ikipirteä täällä on meidän ihana kultaturkkinen koiramme. Toivottavasti sillä ei ole läähättävän hymynsä takana suruja tai huolia.

Tänään historian tunnilla tein ryhmätehtävää ruskeahiuksisen tytön kanssa, hänellä on ihanan pitkät silmäripset eikä hän ole aivan tavallisen näköinen, mutta kaunis hän on kuitenkin. Tyttö antoi mulle subwayn alennuslappuja ihan vain ystävällisyyttään, koska ei itse kuulema niinkään pidä subin leivistä. Se teki mut iloiseksi. Ystävällisyys tuntuu mukavalta - miten niin pienet asiat, kuin alennuslaput, voivat piristää päivää niin paljon. Ei, ei se ollut ruoka, joka mua piristi, vaan itse se ele.

Lukuunottamatta subwayn alennuslappuja mulla on muuten ollut tänään huono päivä. Aamulla heräsin ajoissa ja ehdin kouluunkin ihan hyvin, mutta kaikki on silti päivänmittaan ärsyttänyt huimasti. Muun muassa aamulla mikään vaate ei imarrellut kroppaani millään tavalla, mikä teki mut todella vihaiseksi, ohikulkevien ihmisten kommentit särähtivät korviini suunnattomasti ärsyttäen ja oma mahani ja liian paksut reidet suututtavat mua edelleen sekä nenää kaivava mies bussissa ärsytti aivan kamalasti. Mihin tilannetaju on kadonnut? Ja sekin vielä ettei bussikuski voinut päästää nuorta miestä bussiin, kun tyyppi juuri ehti ovien taakse. Aivan hyvin kuski olisi voinut ottaa kyseisen miehen kyytiin, siinä olisi kestänyt noin kaksi sekunttia, mutta ihana kaljuuntuva kuskimme päättikin sen sijaan olla kusipää ja jatkaa matkaa. Saavatko kuskit jotain ihmeellistä tyydytystä ja iloa tylsään työhönsä kiusaamalla ihmisiä tuolla tavalla?

Vietin tänä iltana soittotunnin jälkeen kirjastossa puolituntia. Kiertelin hyllyjen välissä, silmäilin ja tutkiskelin kirjoja. Siellä oli ihanan hiljaista ja rauhallista. Välillä jostain päin lukusalia kuului muutama köhäys tai niiskutusta. Kirjastokorttini ei meinannut toimia, mutta loppujen lopuksi sain lainattua kaksi kirjaa: 'vadelmavenepakolainen', joka meidän täytyy lukea äidinkielen kurssilla sekä kirjan 'Syömishäiriöitä'. Siinä on muun muassa kertomuksia syömishäiriötä sairastaneista ja siitä parantuneista tytöistä ja naisista sekä ihan yleistä tietoa anoreksiasta ja bulimista. En kuitenkaan usko, että kirjassa on minulle mitään uutta tietoa, mutta voinkin hypätä itsestäänselvyyksien yli. Toisten kokemukset samasta sairaudesta, joka itsellä on/on ollut, on ehkäpä jollain tapaa epäsuoraa vertaistukea. Se jotenkin auttaa, ja tulee tunne ettei olekaan ihan kummajainen tai yksin tämän kaiken outouden kanssa.

Myös suurinosa teistä lukijoista tuntee syömishäiriön kauhean ihanuuden, myös te olette minulle vertaistukea. Kiitos.