lentohymy

Kaverit laulavat baarissa soitetuimpia listahittejä, ja kaatavat kurkustaan alas hyvänmakuista ja vähemmän hyvänmakuista juomaa. Mutta mä laulan kotona: "Kun me tavattiin oli mukavaa, arvoituksia meidän kasvoilla. Ja kun Annankadun kaksioon muutettiin, tehtiin juttuja pariskuntana."
 

C:llä meni aamulla herne nenään mun viattomasta vinoilusta. Soitin sitten hänelle iltapäivällä kysyäkseni joko herne on lähtenyt nenästä pois, ja silloin C kertoi, että Rollo on jouduttu lopettaa eilen... Mulle se oli melkein kuin oma koira, niin kauan sitäkin olin korvan takaa rapsutellut.  Nyt se katselee meitä pilven reunalta, ja sillä on varmasti paljon parempi olla.

Bussissa näin tytön, jolla ei varmastikaan ole ollut lainkaan hyvä olla. Teki pahaa katsoa tytön hihan alka pilkottavia viiltoja - tuoreita jälkiä, ja jo arviksi umpeutuneita. Miksi meillä on niin paha olla, että pitää satuttaa itseään jollain tapaa: terällä, syömättömyydellä, liiallisilla vessanpöntön tervehtimisillä?

Nyt laulan vain: "Sillä kun me erottiin, sä laitoit minut nettiin niin kuin luonto minut tarkoitti. Tätäkö se tarkoitti? Kun me erottiin, sä laitoit minut nettiin. Koko maailma mua katselee kuvaruudun valoista, yksinäisten taloista." Tulee parempi olo, vaikka laulu ei aiheeltaan ole onnellinen eikä myöskään surullinen. Ehkä hiukan ironinen, sarkastinen, en tiedä.

Mua alkoi hymyilyttää, kun bussissa oleva, noin nelikymppinen, mies tarkisti kahden, eri pysäkeillä bussista poistuvien, tyttöjen peput. Hiukan ällöttävää, mutta toisaalta huvittavaa huomata, kuinka miehen pää kääntyi 180 astetta, kun tytot kävelivät vuoronperään pois bussista.

 "La la la la la la la la, la la la la la la la la la".

Sain äsken viestin, että mua kaivataan. Se on kiva ja hämentävä kuulla. En tiedä, mitä vastata - hymyä kun ei viestillä voi lähettää.