puoliksi tyhjä mutta toiveita täynnä

Äiti tarjoilee korvapuusteja ja kaalikääryleitä: "Otatko tätä? Ostin myös tällaisia". "Ei kiitos, söin jo", vastaan. Se oli vale. Ollaan sovittu äidin kanssa, etten koskaan valehtelisi syömisistäni. Tänään kuitenkin valehtelin, ja olen tehnyt niin aikaisemminkin. Aluksi se tuntui vaikealta, mutta nykyään uskon jo melkein omia valheitanikin. Äiti kysyy, ehkä hieman arkaillen, saako porkkanaraastetta syödä. Se on minun raastamaa, joten saattaisi olla vahinko koskea minun ruokiini. Annan äidille luvan.

Meille tuotiin tänään uusi pakastin. Sinne menevät asustamaan ne ihanat tikkujäätelöt, jotka äiti osti eilen - ne jäätelöt, joita minä en aio syödä, vaikka mieli tekisi. Parempi niiden on olla uudessa pakastimessa odottelemassa toisia iloisia herkkusuita, kuin paisuttaa minun mahaani, kaiketi.

Kun kävin keittössä täyttämässä lasini sprite lightilla, äiti muistutti, ettei pyhällä hengellä elä. "Joo joo", oli minun hiljainen vastaukseni. Mietin, mistä moinen sanominen. Minähän olen jo syönyt. Ai niin, mutta se olikin se vale. Epäilikö äiti minua vai oliko se vain jonkinlainen äitien-huoli-muistutus syömisestä?

Kuulen, kuinka pakastimen ovi aukeaa. Kurtistan kulmiani, minua ärsyttää. Veli kysyy kaveriltaan minkä makuista jäätelöä hän haluaa. Pakastimen lokerot kolisevat, kun pojat etsivät jäätelöitään. Ovi läimähtää kiinni, tikkujäätelön paperit revitään ripeästi pois, ja laitetaan sen jälkeen tiskipöydän alla olevaan roskikseen. Huoneeni ovi heilahtaa hieman, kun pojat kiiruhtavat takaisin pieneen peliluolaansa veljeni huoneeseen. Suunnilleen oveni kohdalla kuulen: "meillä oli näitä just vähän aikaa sitten, tää on must parempaa ku se...", sanoo kaveri. Katson totisena spritelasiani, otan siitä kulauksen, ja toisenkin.

Äsken huokaisin.
Nyt vain toivon.