edes vähän

Näen kaloreita pöydällä, kupissa, kulhossa, äidin lusikassa ja lasissa. Haluaisin vain kirkua, ja juosta karkuun sitä jotain, joka mua vainoaa. Samalla kuitenkin haluan jollainlailla, että se saa minusta otteen, ja antaa mun laihtua, ja olla kaunis, haluttu ja onnellinen. Tämä on vain harhakuva, todellisuus on täysin vastakohta.
-Entäs jos kuitenkin...
-Ei...
-Miksi ei?
-Pikkuisen vain...jooko?

Miksi olin eilen niin parantumismyönteinen ja onnellinen? Nyt ikkunasta ulos katsominen ei auta alkuunkaan. Ei, vaikka tänään on paljon kauniimpi päivä kuin eilen. Nostelen paitaani jatkuvasti tarkistaakseni onko mahani kasvanut. Olen ottanut jo kymmenen kuvaa reisistäni, ja vertailen kuvia keskenään löytääkseni eroavaisuuksia. Suunnittelin ensi viikon ruokalistan ja liikunnat, vein koiran pitkälle lenkille ja siivosin huoneeni täydellisesti.

Minulla on nykyään hyvin omituisia tunteita ja luuloja. Tuntuu, ettei läheisiäni kiinnosta minun asiani enää niin paljoa kuin ennen, vaikka ihan hyvin tiedän, että kyllä heitä kiinnostaa. Minusta tuntuu, että C ei välitä minusta enää ollenkaan, vaikka juuri hetki sitten hän sanoi, ettei muuta pysty ajattelemaankaan kuin vain minua. Tuntuu myös, että ystäväni olisivat hylänneet minut, vaikka mitään siihen viittaavia merkkejä ei ole ilmaantunut. Miksi minusta sitten tuntuu tältä? Lisäksi tuntuu vielä siltä, että tämä blogikin on ihan typerä. Vanhat tekstit nolottaa, ja pelkään, että te lukijat ette jaksa enää lukea juttujani - että olen jotenkin outo tai hölmö tai tylsä.

Minulla on sälekaihtimet tiukasti kiinni, ja suupielet niin alaspäin kuin voi vain olla. Inhottaa olla minä, en kestä omaa vartaloani, enkä tätä päivää, enkä yhtään mitään. On niin lohdullista turvautua laihduttamiseen ja kaikkeen tuttuun ja turvalliseen, se antaa mulle jonkun tarkoituksen tämän kaiken tunnesotkun seassa.