raskaustestin vuosipäivä

Tasan viikko sitten tuli vuosi täyteen siitä, kun tein positiivisen raskaustestin. Muistan, että oli keväinen sää - aurinko paistoi, lumipenkkoja oli tienvarsilla, loskaa hieman maassa, mutta hiekka natisi jo kenkien alla. Päätettiin ystävän kanssa, että tänään me tehdään se testi. Koulusta suunnattiin meille kotiin ja sieltä apteekkiin. Apteekin edessä poltettiin tupakat, naureskeltiin, että "entäs jos, mitäs jos, emmä kuitenkaan oo, mut entä jos..." Mä tärisin, kun käveltiin hyllyn luo, jossa oli raskaustestejä. Sydän tykytti rinnassa älyttömän kovaa. Tuntui, että se tulisi pian rinnasta läpi. Kurkkua kiristi ja naamalla oli idiootin näköinen, hysteerinen kestohymy. Ahdisti ja jännitti. Ja ei kun kotiin testiä tekemään.

Tuntuu edelleenkin tosi epätodelliselta, että testi näytti oikeasti positiivista. Tuntuu siltä, vaikka mulla onkin jo neljä kuukautta vanha poika sylissäni. En tiedä, mikä siinä on niin uskomatonta. Ehkä se, että raskaaksi tuleminen ei oikeasti ole mitenkään aivan yksinkertaista ja tapahdu välttämättä tosta noin vain. Raskaaksi voi tulla ainoastaan yhden vuorokauden ajan kerran kuussa. En tiedä, mikä on todennäköisyys tulla raskaaksi, enkä ole niin viisas, että osaisin sitä myöskään laskea, mutta en usko, että se on kovin suuri. Meillä ei tarvittu kuin yksi kerta, ja olin raskaana. Nyt ymmärrän sanonnan, että "jokainen raskaus on pieni ihme."

Olen usein ajatellutkin, että me ollaan tosi etuoikeutettuja, että tulin raskaaksi. Olihan raskaus aluksi pieni järkytys ja shokki, mutta tiesin lähes heti, että haluan pitää vauvan. Me ollaan etuoikeutettuja siksi, koska todella moni kuitenkin yrittää saada lasta pidemmänkin aikaa tuloksetta. Meillä tämä kävi niin helposti - vahingossa, senhän kaikki tietääkin. Raskaus oli siis vahinko, mutta lapsi toivottu, haluttu ja rakastettu.

En ole katunut hetkeäkään, että päätin ryhtyä tähän. Kun Leo on osa elämääni, niin elämäni on miljoona kertaa enemmän elämän tuntuista, onnellisempaa ja merkityksellisempää kuin koskaan aiemmin.