paras lahja

Tänään on ollut kotipäivä, sellainen löhöpäivä. Olen lukenut lehtiä - lähinnä vauvalehtiä, käyttänyt koiraa ulkona, ollut koneella ja ikävöinyt J:n kainaloon.

Vatsan asukki puolestaan ei ole vain löhönnyt, vaan pitänyt kunnon potkuharjoituksia moneen otteeseen. Mä rakastan niitä potkuja, vaikka jotkut sattuvatkin. Mua alkaa lähes aina naurattaa, koska vatsa näyttää niin  kivalta ku se pomppii, ja välillä kunnon potkusarjat myös 'kutittavat' hassusti.

Aika on madellut tänään tosi hitaasti. En tiedä, missä vaiheessa iltaa sain päähäni tosi epämukavia ajatuksia koskien vauvaa, mutta ne ajatukset tulivat ja pysyivät, vaikka koitin rentoutua. Kävin suihkussa, katsoin telkkaria, ja soitin J:llekin - ei auttanut.

Olen mä miettinyt aikaisemminkin, mutta ennemminkin vain ohimennen, että mitä jos lapselle tapahtuu hänen elämänsä aikana jotain pahaa. En voi mitenkään olla suojelemassa häntä päivin ja öin koko hänen elämänsä ajan. Tai mitä jos kaikki ei olekaan yleisesti kunnossa, kun hän syntyy.

Tänään aloin ajatella samoja asioita, mutta paljon syvemmin. Mietin kaikkea, mikä voisi mennä huonosti. Mulle nousi niin suuri pelko ja ahdistus kaiken moisista kysymyksistä: "mitä jos...". Mitä jos lapselle tapahtuu jotain kamalaa synnytyksessä, mitä jos lapseni joutuu joskus onnettomuuteen, mitä jos joku tekee hänelle pahaa, entäs jos lapseni onkin kehitysvammainen tai vakavasti sairas. Mitä tekisin? Miten kestäisin?

Synnytys tuntuu luonnollisesti jo paljon konkreettisemmalta kuin aikaisemmin - kohtahan se jo kolkuttaa oven takana. Kohta tämä lapsi syntyy. Siksi mä varmaan pohdin enemmän tällaisia asioita. Mietin koko illan, että entäs jos poika on kehitysvammainen tai hän on autistinen. Miten suhtautuisin asiaan? Mitä sitten tapahtuisi? Mitä voisi edes tehdä?

Toivon koko sydämestäni, että lapsi on terve. Tuntuu naiivilta myöntää, mutta olen jotenkin pitänyt lapsen terveyttä tähän saakka itsestäänselvyytenä. Alussa arvuuttelin sukupuolta ja myöhemmin olen surrut enemmän raskausarpiani ja raskauskilojani kuin miettinyt lapsen terveyttä. Todellisuus iski todella lujaa, kun tajusin, että en voi tosiaankaan tietää, onko lapseni terve ennen kuin hän on syntynyt, ja alkaa kasvaa ja elää. Lapsen terveys on lahja, joka korvaa mennen tullen tulleet raskausarvet ja pakaroiden ja reisien selluliitit.

Mua tosiaan alkoi ahdistaa niin valtavasti, että kyyneleet vain vierivät väkisin silmistä. Ahdistaa se, että en saa vastausta mihinkään heti. En voi tehdä mitään enkä osaa rauhoittuakaan. Ahdistuminen, panikoiminen ja liika miettiminen ei auta. Mä en voi tehdä muuta kuin odottaa ja toivoa parasta kaiken suhteen. En haluaisi pelätä pahinta, mutta en oikein osaa olla pelkäämättäkään. Miten osaisin?