Minä olen kaksi

Kävelevä ilmapallo. Posket pullollaan oleva hamsteri. Plussapallo, joka tallustelee kuin ankka. Raskaana oleva minä. Välillä ihan naurattaa, kun olo osaa olla mitä surkein ja aivan liian hikinen.

Raskauden ollessa jo näinkin lopuillaan, mä olen viimein alkanut pitää tästä masusta enemmän. Sisältöä olen rakastanut alusta asti, mutta nyt tämä itse uloke, jota olen kantanut mukanani jo useamman kuukauden, on alkanut tuntua niin arvokkaalta ja rakkaalta, juurikin sen sisällön vuoksi.

Musta tuntuu usein lihavalta ja olo on tosi kömpelö. Katselen paksuuntuneita reisiäni ja uusia komeita selkämakkaroita oudoksuen ja mietin, että tältäkö mä todella näytän nykyään. Tämä maha ei kuitenkaan tunnu enää "olen läski ja huono ihminen" -mahalta, vaan tämä maha on tällä hetkellä yhtäkuin minun pikkuiseni, ja siksi niin rakas.

Huomaan, että paijailen masua nykyään enemmän ja jään tuijottelemaan pikkuisen liikkeitä. Vaikka potkut usein sattuvatkin tai tuntuvat epämukavilta, niin joskus hyvän asennon löydyttyä vatsan aaltoilua ja muljahtelua ja oikeasti hauska ja mukavakin seurata. Tökkään vatsaa kevyesti ja poitsu vastaa siihen liikahtamalla. Sama toistuu uudestaan monta kertaa - meillä on yhteys.

Puhun pikkuiselle, kun siivoilen vaikka huonettani. Kehotan sitä usein vaihtamaan asentoa, jotta äiti voisi hengittää paremmin. Kysyin siltä myös muutama päivä sitten, että oletkos siellä pää alaspäin vai ylöspäin, ja kehoitin sitä kääntymään pääalaspäin ellei hän jo niin olisi.

Puhuin hiljaisella äänellä jopa, kun kävelin eräänä päivänä J:lle. Kerroin, kuinka ylämäen kävely saa minut  hengästymään ihan läkähdyksin. Ja kerroin, kuinka jo kovasti odotan, että synnyt ja näen sinut ensimmäistä kertaa, ja voin pidellä sinua sylissäni.