ei vanhoihin kaavoihin

Voi luoja mua ahdistaa. Yritän jatkuvasti olla vahvempi ja vahvempi. Esitän, että ei mua ahdista enää samat asiat kuin ennen. Syömishäiriöhän on lähestulkoon jo menneen talven lumia. Näin mä ainakin uskottelen ihmisille mun ympärilläni, ja itsellenikin. En vain voi myöntää, että oikeasti ahdistaa, ja paljon, koska mun täytyy olla terve.

Tuntuu itsekkäältä...tai siis tuntuisi itsekkäältä, jos myöntäisin ääneen, miltä musta tuntuu. Nyt täytyy ajatella vauvaa ja pitää huolta itsestä ja olla terve ja jaksaa hoitaa vauvaa ja käydä koulutkin loppuun sitten joskus. Musta tuntuu, että tuottaisin suuren pettymyksen kaikille, jos myöntäisin ja kertoisin, kuinka paljon syömiseen ja painoon liittyvät asiat mua ahdistaa ja pelottaa. J:lle olen maininnut jotain, mutta vain ohimennen lyhyesti.

Kun raskauduin olin juuri pari kuukautta aiemmin ollut todella masentunut ja suljetulla osastolla, ja talvi oli muutenkin ollut todella rankkaa aikaa. Vaikka vauvalla onkin ollut parantava vaikutus muhun, niin ei raskaus mua kokonaan paranna. Ei se poista kaikkea vanhaa ja tee musta uutta ihmistä.

Musta tuntuu, että kun myönnän kaiken tämän, musta ei ole hyväksi äidiksi, koska olen itsekin vielä kovin riippuvainen muiden avusta. On pelottavaa, kun pian aivan uusi pieni ihminen, minun lapseni, on aivan totaalisen riippuvainen juuri minusta, omasta äidistään. Miten pystyn olemaan toiselle juuri sellainen, kuin mitä itsekin vielä tarvitsen?

Pelottaa, että tulevan talven lumet tuovat mukanaan mulle jotain ei toivottua. Että päädyn taas toistamaan vanhoja kaavoja. Houkutus on suuri, helvetin suuri, jo nyt, vaikka lumesta ei ole vielä tietoakaan.