kasvukipuja

Olen tainnut kadottaa verbaaliset lahjani jonnekin lipaston sotkuisten laatikoiden sopukoihin. En saa ajatuksiani ja tuntemuksia puettua sanoiksi samalla tavalla kuin ennen. Joskus se tuli luonnostaa. Miksi nyt en enää osaa? Sormet viilettivät näppäimistöllä aivan kuin itsestään. Ei tarvinnut jäsennellä tekstiä - miettiä liikoja, miten ja mitä kirjoittaa. Ajatuksia vain tulvi sisältäni tekstiksi tietokoneen ruudulle. Nykyään kaikki ajatukset ja pohdinnat tuntuvat jymähtäneen jonnekin aivojen labyrinttiin - ne ovat jääneet sinne jumiin.

Koitan kirjoittaa, ja turhaudun. Kirjoitan vain lauseita perä perään. Tönkköä, takkuista ja töksähtelevää. Ei suju, en jaksa jatkaa. Tallennan taas kirjoitukseni, ja luonnoskansio pursuaa keskeneräisiä tekstejä kaikesta, mistä haluaisin kirjoittaa ja kertoa. 

Ehkä mä en nykyään oikein edes tiedä, mitä tunnen tai mitä ajatelen mistäkin asiasta, vaikka kovasti luulen omaavani ajatuksia, jotka kaipaisivat päästä ulos päästäni jotenkin. En mä oikeastaan tiedä, mitä pitäisi ajatella mistäkin asiasta. Nytkin hoen koko ajan samaa: "ajatella, asia, tuntea, sitä ja tätä, kirjoittaa, pitäisi enkä nyt sitten tiedäkkään yhtään mitään sittenkään.".

Olen aika pihalla, vaikka olenkin koko ajan vain neljän seisän sisällä erakkona ja kotihiirenä. Ehkä se onkin nämä seinät, jotka sekoittavat mut. Olen yksinäinen, ja nautin siitä, mutta toisaalta olen surullinen sen takia. En kaipaa seuraa, mutta kaipaan kuitenkin. Jännää, oravanpyörä?

Saan muuten koulussa puolitutuilta kiusallisia hymyjä osakseni. Aivan kuin jokainen sanoisi ajatuksissaan minulle, että "ai, sä saat vauvan...jo nyt, ihan kiva." Hymy ei ole siis luonnollisen iloinen vaan tekaistu pika hymy ja tapa suhtautua sellaiseen asiaan, johon ei oikein vielä tiedä, miten suhtautuisi. Tiedättekö? Helpointa on kai hymyillä naurettavan näköisesti.

Mulla on taas ihan liian kuuma ja alan hermostua, kun tuntuu etten osaa yksinkertaisesti enää kirjoittaa järkevää tekstiä. Sääreen sattuu samalla tavalla kuin olisi kasvukipuja, enkä pysty ajatella mitään muuta kuin "sattuu, sattuu, mulla on hiki, sattuu". Ehkä mulla onkin kasvukipuja, oonhan mä aikamoisen kasvun edessä ollut jo viimeiset kuusi seitsemän kuukautta. Fyysisen ja henkisen kasvun edessä. Ehkä ihan aiheellinen kipu siis. Voisiko mun jumittunut ja pihalla oleva olemus, olla henkistä kasvukipua. Jos niin on, niin harmi ettei siihe panadolit auta. Onneksi edes säärikivun saan sillä kukistettua.