vauva

Jos epäilee olevansa raskaana, ajatus todennäköisesti pyörii mielessä yötä päivää, niin kuin esimerkiksi mulla. Ja ihmekös tuo, kun kysymyksessä on koko loppuelämään vaikuttava asia. Jotkut eivät haluaisi mitään yhtä hartaasti kuin nähdä kakden viivan ilmestyvän raskaustestiin. Toisille koko ajatuskin on painajaismainen. Mä oikeastaan voin laittaa nimeni kummankin alle.

Ja nyt kun mä olen saanut vastauksen siihen kysymykseen: "olenko raskaana?", niin mulle tulee päähän liuta uusia kysymyksiä vanhojen lisäksi: Haluanko todella tämän lapsen? Onko ajoitus oikea? Miten lapsen kanssa selviää? Mistä kaikki rahat taijotaan? Miten asuminen hoidetaan? Miten mun pää kestää - miten selviän ilman lääkkeitä? Voiko syömishäiriö vaikuttaa jotenkin lapseen tai olisiko riski, että se uusiutuu? Miten parisuhde voi? Kaikki ovat todella hankalia kysymyksiä, joihin useaan ei voi tietää vastausta mitenkään tällä hetkellä.

Perjantaina mä kerroin asiasta terapiassa, sitten kerroin tädilleni ja vanhemmille. Tuli keskusteltua paljon, olin iloinen, peloissani ja ahdistunut ja illalla itkin nukkumaan mennessä. Todella moni on sitä mieltä, että abortti on järkevin ratkasu. Jos ei siis ajatella yhtään tunteella, ja otetaan huomioon se, että rahaa ei ole pankkitilit täynnä, mulla ei ole edes töitä ja opinnotkin on kesken ja mulla on tosi vaikeat sairaudet takana, joista olen edelleen toipumassa. Äiti sanoi, että kyllä meille yksi vauva mahtuu ja että hän tukee mua päätin mä mitä tahansa. Iskä ei osaa käsitellä asiaa yhtä rauhallisesti kuin äiti vaan puhuu koko ajan vähän vihaisella äänensävyllä ja saa mutkin vaan hermostumaan. Ei isä mitenkään paha tai varsinaisesti vihainen ole. Huolissaan vain, niin kuin kaikki. Mutta mä olen varma, että mä saan vanhempieni tuen ihan kaikkeen.

J haluaa pitää vauvan tosi paljon ja on siitä aivan varma. J:n perhekin tukee meitä todella kovasti. Ja mäkin olen päätynyt siihen, että haluan synnyttää tämän lapsen. Vauvan pitäminen tuntuu mun sydämessä enemmän oikealta ratkaisulta kuin abortin tekeminen. Vaikka abortti olisi ehkä järkevin ratkaisu niin lapsen pitäminen on mun mielestä oikein. Olenko mä sitten tyhmä, kun en tee niin kuin olisi kai järkevintä? En, vaan mulla on sellainen olio mun sisällä, josta tulee ihmisvauva - josta tulee mun ja J:n lapsi. Ei kukaan voi sanoa, että sen synnyttäminen tähän maailmaan olisi tyhmää. Ja kuka tässä asiassa edes päättää, mikä on oikein ja mikä väärin? Jokaisella on oma mielipiteensä, muttei kukaan kuitenkaan ole yhtään sen enemmän oikeassa kuin kukaan muukaan. Mun sisällä se lapsi kasvaa, joten mä päätän. Ja musta tuntuu oikealta pitää se. Vaikka mä tiedän, että mun elämä hankaloituu suunnattomasti, opinnot jää kesken, ajatusmaailma ja arvot muuttuvat pakostikin ja mun kroppa tulee muuttumaan, niin silti tämä tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Tässä päätöksessä mun pitää olla itsekäs, mutta tulevaisuudessa taas epäitsekäs, koska lapsi menee aina etusijalle. Omat tarpeet on pakko laittaa taka-alalle.

Eilen mä olin viulun kaverilla käymässä, bileissä. Mä join pommacia ja muut joivat siideriä, bisseä ja blandattuja viinoja. Mua alkoi ahdistaa kamalasti, kun aloin miettiä sitä, kuinka muiden elämä pysyy samana. Sen tajuaminen, että mun vauvan syntymä ei oikeasti liikuta muiden elämää mitenkään, vaan se liikuttaa ainoastaan mun ja J:n elämää, sai mut pelästymään. Mua alkoi jotenkin pelottaa se, etten mä oikeasti tule enää kokemaan samanlaista nuoruutta kuin muut. En mä tässä vaiheessa edes osaa kuvitella, mikä kaikki mun elämässä on toisin, kun mulla on lapsi. Mä olen kovasti miettinyt, mikä mulle on elämässä tärkeää ja mitä mä haluan. Onko nuoruus vielä sitä mitä mä haluan? Bileissä käynti sai mut kyllä miettimään entistä enemmän, että olenko valmis luopumaan nuoruuselämästä jo nyt: baari-illoista, kotibileistä, lomamatkoista ystävien kanssa, festareista, huolettomuudesta. Totta kai kaikkea tuota voi vielä kokea lapsenkin kanssa, mutta ei samalla tavalla kuin ilman lasta. Se on nyt ihan itsestäänselvää.

Mä olen miettinyt myös sellaista asiaa, että jäänkö mä pois kaveriporukoista, jäänkö jollain tavalla ulkopuolelle. Kun muut lähtee baariin ja juhlimaan, niin mua ei pyydetä mukaan, koska "ai niin Aspire, ei se varmaa voi tulla..." Kun muut shoppailee ja kahvittelee ja juhlii ja käy leffassa niin mä käyn neuvolassa ja perhevalmennuksessa, myöhemmin hoidan lapsen korvatulehdusta ja käyn vauvajumpassa. Hieman liioiteltua tuo nyt ehkä, mutta kuitenkin. Kyllä monet ovat mun puolesta iloisia, muttei tämä uutinen kuitenkaan muuta heidän elämää millään tavalla. Tämä muuttaa mun ja J:n elämän. Mietin, että kuinka moni ystävä oikeasti pysyy mun vierellä tai haluaa luopua jollain lailla omista mahdollisista menoistaan, jotta voisi olla myös raskaana olevan ystävänsa kanssa, kun enhän mä ole enää kaikkiin asioihin samalla tavalla kykenevä kuin ennen.

Mä olen nuori ja musta tulee äiti. Mä koitan parhaani mukaan yhdistää nämä kaksi asiaa. Äitiys on aina etusijalla ja nuoruus toisena. Äitinä mä aion tehdä parhaani, niinkuin kuka tahansa äiti. Baari-iltoja tulee, muttei samassa määrin kuin aikaisemmin. Ystäviä voi tavata, mutta tapaamisetkin muuttuvat. Kaipaanko mä edes entistä elämääni sitten, kun mulla on ihana lapsi, jonka elämän tärkein asia on J ja minä. Ystäviltä mä en voi vaatia mitään superystävyyttä, en siis voi viedä heiltä sitä nuoruutta, joka heille on suotu. En voi vaatia, että he rajottaisivat olemisiaan ja menemisiään mun vuoksi. Kun mä nyt päätän pitää tämän lapsen, ja tiedostan, miten asiat voivat mennä, niin mun on siten sopeuduttava kaikkiin muutoksiin.

Mulla on todella ihana poikaystävä ja vahva tukiverkosto. Kyllä me tullaan pärjäämään, vaikka helppoa mikään muu ei tule olemaan kuin rakastaminen. Jos joku kysyy, että miksi tein tämän ratkaisun niin, en mä oikeastaan osaa antaa mitään kunnollista vastausta. Riittääkö se, että musta vain tuntuu tältä.