Pienenä keräilin tarroja. Liimailin niitä sinne tänne, kaappeihin ja sänkynpäätyyn. Niitä oli tapana myös vaihdella kavereiden kanssa. Kiiltävät- ja pehmotarrat olivat parhaita. Isoista ei koskaan halunnut luopua. Nyt en tiedä, minne kaikki ne vihot ovat menneet, jotka joskus hohtivat kauniina pienelle tytölle tärkeistä tarroista.
Nyt tarravihon on syjäyttänyt kasa koulukirjoja, ja ajattomuuden ja huolettomuuden sijalle on tullut vastuuntunto ja odotukset. Haluaisin kiivetä puuhun ja hypätä sieltä alas värikkäiden lehtien sekaan. Sinne mä voisin vain unohtua . Uppoutuisin omaan ruskamaailmaan, jossa ei tunneta koulua eikä siellä odoteta multa mitään vaan vaihdellaan tarroja hymyssä suin päivästä toiseen.
Nykyään mä soitan välillä kitaraa ja usein suutani. Joskus olisi kai parempi pitää se kiinni, ja ajatukset vain omassa pienessä päässäni... Se mitä mä tarvitsen tänä syksynä on ajattomuutta ja kuumaa teetä. Nenäliinojakin ja oikeaa ystävää tukemaan, kun en talvella kuitenkaan pysy pystyssä. Ehkä pari tarraa voisin liimata vaatekaapin kulmaan muistuttamaan jostain, mitä en osaa tähän kirjoittaa.
Mie muistan kanssa tuon villityksen. Ja oon ihan samaa mieltä tuosta koko tekstistä. Joskus olis vaan helpompi unohtua ja olla vaan se pieni tyttö, joka ei vielä ymmärtäny maailmaa kunnolla. Ikävä sitä kaikkea.
VastaaPoistaPärjäile. <33