kuinka sinä voit

Me kuuntelemme kaikkea ympärillämme. Kuulemme liikenteen ääniä: autojen pärinää, liikennevalojen piipitystä. Kuuntelemme lintujen laulua ja toistemme puhetta. Olemme yleisesti tarkkaavaisia, kun lähdemme liikkeelle. Se tulee aivan luonnostaan.

Yhtä luonnostaan ei tule taito kuunnella itseään. Onko siihen syynä edelleen se, että kaikkea itseensä liittyvää joko kehumista tai yleistä huolehtimista pidetään jotenkin omahyväisenä? Ei tahdota jäädä paikalleen ja tuntea niitä tunteita, joita sisällä tuntuu. Me kai käyttäydymme niin, miten luulemme muiden ihmisten meidän käytökseltä odottavan. Aina täytyy vain kulkea hymyssä suin, ja sitten kun ei hymyilytäkään, tuntuu että olisi jotenkin huonompi kuin muut. Onko se muka heikkouden merkki, että uskaltaa näyttää, miltä itsestä tuntuu tai että kuuntelee myös omia tunteitaan?

Luulen, että vaikeinta on myöntää itselle tarvitsevansa aikalisän. Sitten kun asian saa myönnettyä omalle peilikuvalleen niin sen voi myöntää myös läheisimmille ystävilleen. Ei sitä tosiaankaan tarvitse missään citymarketissa kuuluttaa, että tyyppi x tarvitsee nyt omaa aikaa vain rauhoittuakseen.

On toki totta, että kaikki käsittelevät asiansa omilla tavoillaan. Joidenkin mielestä saattaa olla ärsyttävää, kun puhuu ja pui asioita, itkee ja tuntee, vaatii selityksiä ja kerta toisensa jälkeen haluaa keskustella. Joillekin, kuten minulle, se on henkiinjäämismekanismi siinä missä joillain saattaa olla vaikeneminen. Jokaisen kestävyys on yksilöllistä, mutta musta kuitenkin tuntuu, ettei kovin moni ole sen kovan ulkokuorensa alla niin kova kuin, mitä antaa olettaa.

Jos omaa jonkinlaisen kuoren ympärillään niin se kannattaa särkeä, vaikka pala palalta. Itseään kuunteleminen on ehkä tärkeintä ja arvokkainta, mitä ihminen voi hyvinvointinsa eteen tehdä. Tunteiden täytyy antaa virrata ja tulla. Kyyneleet puhdistaa ja vie osan pahasta olosta mukanaan, sen olen oppinut. Ennen mä häpesin itkemistä, mutta itku on oikeasti kuin pesua sisältä päin. Olen oppinut myös taidon, jota moni aikuinenkaan ei osaa. Pysähtyä itsensä eteen, kysyä itseltään kuinka sinä voit ja löytää sisältään tärkeitä vastauksia.

Mieli on oikeastaan kuin lavuaari, jossa on tulppa, niin karulta kuin se kuulostaakin. Kun sinne tarpeeksi kauan laskee vettä, ilman että päästää yhtään viemäriin, se lopulta läikkyy yli. Sama on tunteiden ja ajatusten kanssa. Jos niitä ei kuulustele, tunne eikä käsittele, lopulta mieli täyttyy ja se läikkyy yli. Ei ole koskaan liian myöhäistä alkaa kuunnella itseään. Jos 'yli on jo läikkynyt', täytyy vain vetää tulppa pois ja kuivata sotku mikä on syntynyt. Sitten täytyy pysähtyä ja kysyä itseltään kuinka sinä voit.