repeat after me

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En ole laskenut kaloreita pitkään aikaan. En ole harrastanut liikuntaa pitkään aikaan. Minulle pitkä aika on viisi päivää.

Huomasin äsken, että olen laihtunut kaksi kiloa. Huomasin eilen, etten ehkä haluakaan olla niin laiha kuin olin suunnitellut. Huomasin, että olen hetkittäin onnellinen. Huomasin myös, että pelkään onnea, enkä mielelläni soisi sitä itselleni. Aivan kuin en olisi tarpeeksi hyvä ollakseni onnellinen. Mikä sitten edes on tarpeeksi...

Ostin eilen uusia vaatteita, ja mietin, miltä ne näyttäisivät päälläni, jos olisin todella laiha. Ei varmaankaan hyvältä. Aivan kuin mun pääni olisi jaettu kahtia. Toinen puoli sanoo laihduta ja toinen sanoo älä.

Ulkona on todella kaunis ja ihana sää, ja mun tekisi mieli keinua. Nuorempana istuimme ystäväni kanssa keinuissa monta tuntia jutellen ja laulaen ja nauraen. Kaipaan sitä lapsena olemisen huolettomuutta.

Onko elämä ihanaa? Mahtavaa? Kaunista? Elämisen arvoista? On se! Sitä ei aina vain näe. En itsekään näe vielä selvästi. Mutta on mahdollista avata silmät todellisuuteen. On mahdollista nähdä, kuinka lehdet kasvavat puihin ja aurinko täyttää taivaan säteillään. Pilvetkin näyttävät silloin hattaralta eivätkä harmaalta peitolta, ja irtojäätelö maistuu parhaalta kaivopuistossa.

Miten pystyn luopumaan lopullisesti kontrollista, kaloreista, laihdutuksesta, mielettömästä liikunnasta, suunnittelusta? Kaikki tämä tuntuu turvalliselta ja minulta. Tiedättekö? Aivan kuin osa identiteetistäni katoaisi jos ne viedään pois. Jäljelle jäisin vain aito minä. Onko se tarpeeksi?

Tuntuu kuin olisin kirjoittanut samoista asioista tuhanteen kertaan. Se varmaankin johtuu siitä, että mun elämäni on kuin nauha, joka on toistolla. Kun se pääsee loppuun, se alkaa heti uudestaan alusta. Ja stop -nappula on jumissa. Se pitää korjata. Varmaankin.