mustana

Tänään on 2. toukokuuta. On sunnuntai. Sunnuntait ovat hiljaisia päiviä ja tuntuvat pitkiltä ja miltein turhilta. Silloin etenkin ahdistuksen, surullisten ajatusten ja masennuksen on otollinen aika vallata mieli. Poistakaa sunnuntai viikonpäivistä.

Nyt olen liian täynnä ruokaa ja juomaa. Täynnä kaikkea inhottavaa, niin että ihan inhottaa. Kaikki ahdistaa, ja tekisi vain mieli oksentaa. Silmiin sattuu, ja odotan puhelua, jota ei kuitenkaan tule. Se pussasi toista tyttöä viikonloppuna. Tiesin, että tämäkin päivä tulee. Mietin, keitä kutsuisin syntymäpäiväjuhliini lauantaina. Ei niistä tule kuitenkaan mitään.

Tekee mieli polttaa lisää tupakkaa, vaikka ei sitä pitäisi aloittaa. Se on pahaa. Mutta se vie nälän. Ulkona alkaa hämärtyä, enkä mä tiedä mistä kirjoittaa. Sormet pöyrii näppäimillä, ja silmissä sumenee. Housutkin puristaa ja varpaita palelee. Lakkasin eilen kynteni mustaksi, ja jo nyt peukalosta on lähtenyt lakkaa pois. Koulussa eräässä ovessa on paperista tehty puhekupla, jossa lukee 'minulla on nälkä'. Tekisi mieli repiä se irti. K-marketissa luikin äkkiä leipä-maistiaisten esittelijän ohi. Ja olen aivan varma, että syön enemmän kuin se kaunis ja laiha tyttö, joka nousi bussiin Hakaniemestä.

Hiukset on ponnarilla ja likaiset. Minulla on uusi paita päällä, enkä halua mitään muuta kuin olla laiha. Mun päähän ei mahdu muuta. Voisin hokea koko ajan samoja asioita laihduttamisesta ja kaloreista ja liikunnasta, mutta silloin kukaan ei jaksaisi kuunnella minua.

Tavallaan haluan kauniimpaan maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jossa raejuusto ei ole rasvatonta ja kahviin saa lisätä sokeria. Mutta ääni sanoo, etten minä oikeasti tarvitse sellaista. Se sanoo, että olen vain ahne. Enkä saa lopettaa. Voisin olla paljon enemmän kuin mitä olen. En ole vielä täydellinen, joten minä tyydyn tähän, ja juon kahvini mustana sunnuntaina.