Posti kolahtaa luukusta sisään, mä säpsähdän. Mua alkaa nolottaa. Olin nimittäin parhaillaan laulamassa alkutekijöissä olevia omia laulujani melko kovaan ääneen. Kuulikohan posteljooni minut. Luultavasti kyllä, koska rapussa ollessani saatan itsekin kuulla yläkerran miesten juttelevan.
Neljännen kerroksen naapuri kolistelee tällä hetkellä käytävässä. Hän kantaa lampun ja sitten viimeisiä muuttolaatikoita puhtaana hohtavaan Peugeotiin, joka odottaa etupihalla lähtöä uuteen kotiin. Pian lähipäivinä pihaamme kurvaa luultavasti toisen perheen muuttoautot, joista lähtee pitkä tavaroiden marssi kohti neloskerrosta.
Minäkin haluaisin lähteä täältä, muuttaa pois toiselle paikkakunnalle. Sitä ei kuitenkaan tule tapahtumaan vielä pariin vuoteen.
Uudet naapurimme tulevat olemaan intialaisia, kertoi isä. Minusta se on mukavaa.
...Minä olen muuten yksin. Olen ollut jo hetken aikaa, vähän yli viikon. Yli kahden vuoden jälkeen tuntuu todella oudolta, että olen tavallaan omillani. Mulla ei ole enää samanlaista sidettä kehenkään kuin mulla oli viikko sitten. Se tuo epävarmuutta ja pelkoa tulevasta, mutta tämä päätös oli minun.
Ihmissuhteesta luopuminen on vaikeaa jos nyt siis ymmärsin oikein.. muista sit kans, ettet sivuuta sitä asiaa kokonaan, mulle kävi niin ja ei hyvä seurannu.
VastaaPoistaKaks vuotta seurusteltuani tuntu kuin elämä olis samalla päättynyt, kun lopulta erottiin. Mutta nyt, reilu vuos myöhemmin mulla onkin kaikki ihan ookoosti ja uus poikaystävä. :) voimia siis