jokainen katsoo erilaisten lasien läpi

Joskus havahdun elämään, tähän todellisuuteen ja ihmisten kylmyyteen. En tahdo yleistää, mutta voisin kuvitella, että verrattaessa ihmisiä esimerkiksi 50-luvulta tultaessa tänne 2000-luvulle, niin ihmisten perusolemuksissa, arvoissa ja suhtautumisessa elämään, maailmaan ja muihin ihmisiin ympärillä, on tapahtunut merkittävää muutosta. Toivon, että vaikka nyt siirryttiinkin jo eri vuosikymmenelle, se ei tarkoittaisi sitä, että maailman ja ihmisten täytyy muuttua entistäkin enemmän. Teknologia, muoti, raha, menestys, kauneus, laihuus, ruoka, kaikki, on nykyään yliarvostettua ja kaikkea liioitellaan, tai vaihtoehtoina ovat vain ääripäät. Mihin katosi kohtuus ja aitous, oikea välittäminen ja toisten ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin he ovat?

Nyt tuntuu aivan kuin se lämmin, turvallinen, suojaava ja ikävät asiat suodattava kupla olisi poksahtanut mun ympäriltä. Tuntuu kuin se olisi pudottanut mut kaikista karuimpaan ja syvimpään kuoppaan, josta on äärettömän hankala päästä kiipeämään ylös. On varmaa, että yksin sieltä ei ainakaan pääse kapuamaan takaisin maan pinnalle.

On onni, että tästä kylmästä ja sillon tällöin inhottavan rumaksi muuttuvasta maailmasta löytyy vielä sellaisiakin hahmoja ja hymysuita, jotka ovat valmiita ojentamaan kätensä sinne syvimpäänkin koloon siinäkin vaarassa, että itse saattavat pudota minun painostani luokseni. Se on rohkeaa ja urheaa. Se on sukupuuttoon kuoleva luonteenpiirre. Jokaisessa ihmisessähän piilee se pikkuruinen itsekkyys ja oman edun tavoittelu, joka saattaa nousta liian suureen arvoon, silloin kuin toinen on hankalassa tilanteessa. Tarkoitan, ettei välttämättä itse halua liata käsiään, jos on juuri saanut ne puhtaaksi.

Ei anneta rohkeuden ja urheuden kuolla, ne ovat aivan liian harvinaista. 

Mun sydämen valtaa usein mieletön ilo ja lämpö, kun joku kertoo välittävänsä minusta. Yleensä unohdan sen todella helposti sotkeutuessani omiin vääristyneisiin totuuksiini. Mielestäni ihmisten pitäisi kertoa ja muistuttaa toisiaan enemmän siitä, että he välittävät. Silloin maailmakaan ei välttämättä olisi niin julma paikka. Rakkaus ja välittäminen olisivat kaikkien tiedossa, jos tunteet eivät olisi kuin tabuja. Silloin ei ehkä myöskään syntyisi niin paljoa turhia jännitteitä ihmisten, kulttuurien ja kansojen välille. Aivan kuin tunteiden näyttäminen ja kertominen olisi väärin tai kiellettyä. Tai näin minä koen tämän joskus, ainakin täällä Suomessa. Minunkin pitäisi opetella kertomaan ja myös näyttämään, että välitän. En vain koskaan saa sitä sanottua tai tehtyä. En osaa. Valmiit sanat odottavat usein huulillani, mutta sitten ne tippuvat lattialle jääden jalkoihin tai ehkä satun nielaisemaan ne vahingossa...tai ehkä tahallani.

Kertomalla jollekin, että välittää, saattaa parantaa hetkeksi sen kyseisen henkilön maailmaa. Ainakin välittämisen kuuleminen parantaa minun maailmaani sen aikaa kuin minä sen muistan. Minun täytyisi myös oppia pitämään se mielessäni jatkuvasti. Ja lisäksi tuntuu aivan mahtavalta, että voisin itse parantaa jonkun päivää, elämää tai jopa sitä hänen maailmaansa, jossa hän elää, kertomalla että välitän hänestä ja että hän merkitsee minulle paljon.

Eikös se niin ole, että suurimmat ja merkittävimmät asiat muodostuvat niistä pienistä jutuista, jotka eivät vaikuta lainkaan tähdellisiltä? Loppupeleissä kuitenkin huomaa, että ilman niitä, ei olisi mitään suurempaakaan.