Luovuus jättää yllättäen. Jään vain rannalle ruikuttamaan, odottamaan.
Odotan ihmeellistä inspiraatiota tulevaksi.
Todellisuudessa mun täytyisi kai masentua tai sairastua.
Vähintäänkin mun täytyisi olla yksinäinen ollakseni edes vähän luovempi.
Miksi onni ei ole luova tunne?
Surullisena revin inspiraatiota ratikkavaunujen kyljistä ja puluista ja tupakantumpeista.
Nyt luovuuttaa saa kiskoa väkisin itsestä irti, eikä silti käteen jää mitään.
Tosi masentavaa.
Ja tosi turhauttavaa,
mutten ole masentumassa,
mutta tahdon silti kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti