Jos te ymmärrätte

Välillä ahdistaa tosi paljon. Tuntuu, että se tunne on vain lisääntynyt muutaman kuukauden aikana. Aluksi ahdistukset menivät nopeasti ohi, sitten se tunne kesti vähän pidempään ja sitten taas pidempään. Viimeksi kun ahdisti, itkin. Pelkään, itken ja olen ahdistunut. Oikeasti pelkään. En ole puhunut tästä kenellekkään, koska en uskalla. En uskalla, koska ajatukset kuulostaa niin hulluilta.

Se mikä mua ahdistaa. Niin. Mä pelkään älyttömän paljon, että menetän Leon. Musta tuntuu, että en voi hallita mun ajatuksia. Ne vallitsee mun mielen, kun niitä tulee. Mua ahdistaa se, etten voi tietää. Ettei koskaan voi tietää, mitä elämässä tapahtuu.

Pelkään, että Leo tukehtuu johonkin isoon ruokapalaan, kun hän on jossain hoidossa. Pelkään, että Leo kaatuu ja kolauttaa päänsä ja kuolee. Kun Leo nukkuu päiväunia, ja unet venyvät vähänkin normaalia pidemmiksi, mietin, että hengittääkö se vielä. Pakko käydä tarkistamassa nouseeko rintakehä. Samaa teen välillä yölläkin. Silloin riittää tosin välillä sekin, että kuulen hengityksen.

Mä en pelkää sitä, että mä itse satuttaisin jotenkin vahingossa Leoa, vaan pelkään, että jotain vain tapahtuu. Tämä kuulostaa tosin vielä ihan normaalilta, mutta musta tuntuu, että näitä normaalejakin asioita mä pelkään ihan eri svääreissä kuin muut äidit. Se pelko ei mene noin vain ohi.

Pelot liittyy myös kaukaiseen tulevaisuuteen. Entä jos Leo jää auton alle kouluikäisenä koulumatkalla, entä jos Leo tapetaan, entä jos Leo sairastuu pahoin tai tekee itsemurhan. Entä jos en pysty mitenkään auttaa lastani.

Bussissa ollessa mietin, onko jollain matkustajalla ehkä ase, jonka hän vetää esiin ja alkaa ampua ihmisiä ja mukaan lukien minut ja Leon. Bussissa tosin pelkään välillä yksinkin ollessani, sitä että joku tappaa minut. Jotenkin koen tämän sosiaalisten tilanteiden peloksi. Miksi olen alkanut miettiä tällaista. Pelkään välillä kulkea ulkona. Lisäksi samanlainen pelko on se, että mietin, vetääkö vastaankulkija taskustaan puukon ja puukottaa. Tällaisissa tilanteissa mua ahdistaa ja pelottaa niin paljon, että kurkussa tuntuu. Entä jos joku rattijuoppo tai joku muu ajaa meidän autoon, kun ollaan liikenteessä, ja meillä on Leo mukana. Tämä on kaikista näistä lukuisista peloista uusin. Liittyy luultavasti autokoulun aloittamiseen.

Usein mietin tilanteita, joissa kerron jollekin ihmiselle, miten pahalta musta tuntuu, kun Leoa ei enää ole. Mä sanon mun kuvitelmissa ääneen, etten kestä, en voi elää, mitä mä oikein teen. Mä mietin Leon hautajaisia. Minkälainen arkku, miten mä itkisin, miten ikävä mulla olisi.  Mitä mulle ja J:lle tapahtuisi.

Miksi mä pelkään niin paljon? Ja mitä enemmän mä mietin, sitä enemmän tulen varmemmaksi siitä, että jotain pahaa tapahtuu mulle. "Jos ajattelen näin, se tarkoittaa, että se tapahtuu varmasti."  

En halua kuulla, että tämä on ihan normaalia äidin pelkoa. Ei tämä ole normaalia. Mä en pääse tästä vain yli ajattelemalla: "Ei voi tietää, mitä tapahtuu. Turha ajatella noita asioita."

Ei voi tietää tulevaa, joten odotan koko ajan jotain pahaa käyvän mulle. Toisaalta mietin, että monen muunkin lapset ovat hengissä - ehkä munkin lapsi pysyy hengissä. Mutta entä jos musta tuleekin juuri se, joka joutuu hautaamaan lapsensa ennen kuin oma aika koittaa.

Kuitenkaan ajatukset, eivät rajoita mun tai Leon elämää. Leon kanssa ulkoillaan, käydään kaupassa, matkustetaan autolla ja bussilla ja Leo voi olla hoidossa. Siltikin mua pelottaa, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Näitä ajatuksia ei kuitenkaan tule onneksi joka kerta, kun tällainen em. tilanne tapahtuu - bussimatkat menevät huomaamatta, mitään ihmeempitä miettimättä. Autolla matkustetaan ihan ongelmitta. Ahdistun vasta jälkeenpäin.

Ajatukset iskevät oikeastaan kaikista pahiten silloin, kun olen kotona eikä ole mitään tekemistä, muuta mietittävää tai puuhattavaa. Silloin, kun ne iskevät pahiten, ne pysyvät niin kauan, kunnes saan jotain muuta ajateltavaa. Ja silloinkin täytyy tehdä paljon töitä rauhoittuakseni. Pakkoajatuksia? Pakko-oireinenhäiriö? Olenko mä vaan niin taipuvainen reagoimaan kaikkeen psyykkisesti. Ja reagoimaan mihin? Mikä mua vaivaa? Miksen osaa olla normaali. Miksi mä pelkään ja ahdistun niin paljon, että itken käpertyneenä sohvalla.

Useimmiten olen kuitenkin iloinen ja onnellinen, kaikki on hyvin. Leo voi hyvin korvatulehduksesta huolimatta, oppii uusia taitoja, mm. taputtamaan ja seisomaan tukea vasten.

Olen kuitenkin huomannut, että yhä useammin mulle tulee ns. ahdistuskohtauksia ja näitä ajatuksia, joita en saa mielestäni, vaikka haluaisin. En kykene silloin puhumaan tai liikkumaan ahdistuksen takia. Ensimmäistä kertaa itkin viime kerralla, kun tällainen kohtaus tuli. Se laittoi mut miettimään tätä ahdistuksen ja pelon määrää. En pystynyt pitää tunteita mun sisällä. En pystynyt olla itkemättä ja ajattelematta. Ja se ahdistaa vielä lisää, kun haluaisi ajatukset pois, muttei saa. Vaikka pystyn elää ja toimia normaalisti pelosta ja ahdistuksesta huolimatta, en haluaisin usein tuntea näin. En jaksa, se vie voimia. Entä jos tämä pahenee, mitä sitten käy? Miten tällainen voi pahentua. En tiedä, mistä on kyse.

Ahdistus vaikuttaa myös syömisiin. Luonnollisesti. Lähiviikkoina olenkin syönyt paljon. Kaikkea mahdollista menee alas, napostelen ruoka-aikojen välissä. Syön sellaistakin, josta en edes pidä. Kunhan vain syön. Toisinaan vannon laihduttavani. Sitten unohdan ja lopetan laihdutuksen ja syön normaalisti. Sitten taas samaa vatvomista vaihtoehdoista toiseen.

Kohta taas pelkään ja itken sohvalla. Sitten nautin elämästä, koska mun elämä on nyt tosi hyvää. Mä rakastan Leoa niin paljon, että välillä toivon, etten koskaan olisi saanut lasta, ettei tarvitsisi pelätä. Jos nyt ymmärrätte tämän oikein, mitä tällä tarkoitan. Leo on parasta, mitä mulle on tapahtunut ja mitä mulla on.