Pienikin hetki on elämä

Pienikin hetki Maan päällä on elämä. Se kuinka kauan elämme täällä ei ole loppupeleissä meidän päätettävissä, voimme vain omilla valinnoillamme vaikuttaa siihen. En usko Jumalaan, enkä usko kohtaloon. En tiedä, mihin uskon. Kukaan ei anna aihetta uskoa mihinkään.

Kun aika loppuu, alkaa ikuisuus. Jokaisen ihmisen kohdalla on mahdollista, että huominen on se viimeinen päivä, ja ikuisuuden alku. Se on pelottavaa, arvaamattomuus.

On vaikeaa katsoa sureviin silmiin. En tiedä, mitä sanoa. Kaikki tuntuu merkittömältä, osanotoilla ei  oikeastaan ole väliä. Elän surussa myötä, mutta sen ääneen sanominen kuulostaa väkinäiseltä. Muista aiheista puhuminen saa olon vaivaantuneeksi. Ilme ei värähdä, ainut mitä on, on suru. Ensin ovat kyyneleet, sitten vain eleetön olemus.

Olen vain hiljaa, vaikka haluisin kertoa, kuinka pahalta musta tuntuu kaikkien puolesta. Surua ei vain osaa pukea sanoiksi samalla tavalla kuin vaikka iloa. Olen surullinen kaikkien niidenkin ihmisten puolesta, joita en edes tunne. Mä olen itkenyt menetetyn vuoksi. Olen itkenyt nähdessäni kaikkien surun. On vaikeaa nähdä itselleen niin rakkaan ihmisen olevan surullinen. Mutta varmasti on vielä vaikeampaa ymmärtää se tosiasia, ettei enää koskaan näe itselle rakasta ihmistä.

Kuolema on niin lopullista. Miten joku voi vain lakata olemasta. Mihin ihminen menee kuoleman jälkeen? Kroppa menee maahan tai tuhkaksi, mutta minne menee sielu. Itse määrittelisin sielun mm. luonteenpiirteiden, pitämisen kohteiden ja tunteiden summaksi, henkiseksi minäksi. Uskon, että meillä on sielu. Eihän me olla vain meidän fyysinen kroppa. 

Ikävä, se on ikuista, mutta sekin muuttaa muotoaan siedettäväksi. Aika on ihmeellistä - se on lääke tunteisiin. Miten surevaa voisi auttaa? Miten surua voi käsitellä? Surun edessä on aivan toimettomana, kädettömänä. Jos aikaa voisi laittaa purkkiin, pakkaisin sitä paljon ja lahjoittaisin kaikille sureville. Voin antaa omaa aikaani, omaa läsnäoloani ja kuunnella.

En usko, että kukaan jättää tänne lähtiessään tyhjää sijaa. Pelottava ajatus kuolemassa on se, muistaako meitä enää kukaan, kun olememme menneet. Jossain vaiheessa väistämättäkin unohdumme historiaan, mutta niin kauan kuin Maan päällä on läheisiä ihmisiämme, niin joku kaipaa ja rakastaa. Niin Suakin jäi moni kaipaamaan: pieni tyttösi, lapsesi äiti, vanhemmat ja kymmenet ystävät ja tuttavat, myös lähes tuntemattomat kuten minä.

Sytyteään kynttilät kaikille liian aikaisin lähteneille ja myöhemminkin, pitkän elämän eläneille rakkaille. Lähetetään pieniä suojelusenkeleitä kaikkien rakkaiden rinnalle tai vaikka yksisarvisia suojelemaan.