Sadetta

Viikonloppuna oli hautajaiset.
"Isä", huusi pikkutyttö.
Ei siinä pystynyt kyyneliä pidätellä.

Mä pidättelin itkua jo siinä vaiheessa, kun näin, kun monet autot kaartoivat kappelin pihaan.
Autot täynnä ihmisiä, jotka tulevat viimeisen kerran katsomaan ja hyvästelemään rakkaan läheisen.
Pieniä lapsia: serkkuja ja sisaruksia. Äiti, isä, tätejä, setä, eno, mummot ja vaarit. Sukulaisia, ystäviä.
Kaikki surunmurtamia. Silti tervehditään pieni hymy huulilla.

Viikonloppuna myös kadonnut Aleksi vihdoin löytyi.
Kuolleena, niin kuin mä veikkasinkin.

Kaikki kuolee...
Niinhän siinä loppujen lopuksi käy, kaikki kuolee.
Joskus.

Tuntuu, että meillä kotona leijuu surupilvi.
Välillä se sataa - silloin kyynelistä ei tule loppua.
Välillä on aivan poutaista.

Koitetaan elää normaalisti,
vaikka tätä tilannetta ei voi sanoa normaaliksi.
Tapahtuu niin surullisia asioita, että on aivan voimaton.
Silti pitäisi jaksaa nousta aamulla ylös.
Ja me noustaan. Ja koitetaan elää normaalisti.