Mitä tänään?

Mun päivät ovat aivan samanlaisia kaikki. Syötän Leon, puen Leon, leikin, laitan ruokaa, siivoan, leikin, jahtaan raivokkaasti konttaavaa lasta paikasta toiseen, kiellän tekemästä sitä ja tätä, vaihdan vaippaa, leikin, siivoan, käyn kaupassa, käydään ulkona. Perus. Perus, perus, perus.

Meidän päivistä ei rutiineja puutu, mutta nämä rutiinit alkavat tulla jo korvista ulos. Tiettyyn kellon aikaan tehdään samat asiat. Toki lapselle se on hyvä, mutta itse tuntuu, etten kestä enää.

Haluan päästä kouluun, haluan harrastuksen itselleni - saada jotain tekemistä päiviini. Jotain tekemistä, joka liittyy muhun, eikä vain kodinhoitoon tai lapsenhoitoon. Mä haluan ihmisiä mun ympärille - tuntemattomia ja tuttuja. Haluan nähdä enemmän ystäviä, haluaisin yhteisen harrastuksen myös Leolle ja mulle. Haluan kanssakäymistä ja juttelua ihmisten kanssa, muidenkin kuin kassatätien.

Mä olen ollut kotona jo todella kauan. Enkä tarkoita ainoastaan äitiyslomaa, vaan tätä paria viime vuotta. Olen ollut paljon, painotan, paljon, kotona - milloin milläkin lomalla. Omalla lomalla tai sairauslomalla tai äitiyslomalla. Nyt riittää. Ja se kuka kehtaa väittää, etten jaksaisi olla Leon kanssa kotona, niin haistakoon huilu. Kaikki varmaankin ymmärtävät tämän yskän.

Mä olen ihan raivona joinain päivinä, kun olen niin toimeton, mutta siltikin kädet täynnä hommia. Kun päivät toistavat itseään, niin musta tulee joka päivä vain entistä saamattomampi. En jaksa enää suorittaa rutiininomaisesti kaikkia velvollisuuksia, joita kotiäidin pitäisi jaksaa tehdä. Kotiäideille tässä välissä suuri hurraa huuto ja hatun nosto.

Nytkin täytyisi tarttua imurin varteen, sen varran roskaa on lattioilla taas. Täytyisi kylvettää Leo, laskostaa pyykit. Hohhoijaa.

Hetki sitten siivosin keittiön. Viskoin likaisia tuttipulloja tiskialtaaseen, likaiset astiat koneeseen, roskat roskiin ja nostin Leon ainakin viisi kertaa pois hellan tai verhojen kimpusta tänä aikana. Laitoin pojan syöttötuoliin ja hoin, että rauhoittuisi, kun heilui syöttötuolissa kuin heinäseiväs. Spagettia oli tippunut lounaalla matolle ja siitä se tarttui sitten jalkaani, kun astuin sen päälle. Olin saada täydellisen hermoromahduksen.

Täällä mä riehuin yksikseni keittiössä, spagettia jalkapohjassa. Heitin tiskirätin tiskialtaaseen ja lysähdin penkille turhautuneena. Meinasin itkeä ärsytystäni. Leo nousi taas seisomaan syöttötuolissa ja mun täytyi vain vetää henkeä ja laittaa poika takaisin istumaan. Sama toistui ja toistuu lähes joka toinen minuutti, kun poika istuu tuolissaan. 

Onneksi Leon iloinen hymy saa itsellekin pirteämmän mielen. Lapsi on niin aidosti iloinen ja pirteä. Se on niin ihailtavaa. Täytyy sekin tosin myöntää, että kun lapsi alkaa liikkua entistä enemmän ja kaikki asiat, kuten aikakauslehdet, televisio, hella, tiskikone, kaapit, verhot ym. alkavat kiinnostaa enemmän niin itsekin on aivan loppu, kun on saanut juosta kiinni innoissaan olevaa pikkulasta. Lisäksi on saanut osakseen jokaisen kiellon jälkeen tulevan kitinän. Kielloista huolimatta sama jatkuu - eihän vajaa vuoden ikäinen lapsi ymmärrä kunnolla, mitä saa tehdä ja mitä ei. Hermot ovat toisinaan aika kireällä, kun ei tosissaan ole mitään, miten niitä hermoja voisi löysätä.

Drinkkireissu ei innosta, koska siitä saa maksaa veroa seuraavana päivänä. Leffassa käynti on hauskaa, muttei muuta perusarkea mihinkään - ainoastaan vain siksi yhdeksi illaksi. Aivojen nollaamiseen tarvittaisiin tässä tilanteessa jotain viikottain/päivittäin toistuvaa. Esim. työ tai koulu, mun tapauksessa koulu. Lisäksi joku harrastus.

Nyt mua kutsuu pieni poika, joka kakkasi huosuun. Kaikesta tästä turhautumisesta huolimatta, rakastan Leoa valtavasti, enkä muuttaisi äitiyttä vapaudeksi, vaikka se olisi mahdollista. Onneksi on mahdollista toteutaa haluamani asiat ja järjestää asiat eri tavalla. Tuumasta toimeen siis...