Kasin aamut tulee takaisin

Koulu. Back to school -mainokset valloittaa television. Uudet penaalit ja reput on kai teille kaikille jo hankittu. Vähitäänkin uudet kuteet täytyy olla ensimmäisiä koulupäiviä varten. Mä aloitan koulun oikeasti vasta joulukuun kolmantena päivänä. Kuitenkin tämä koulujen alku kosketttaa muakin jo nyt. Huomenna käyn varaamassa opolle ajan, käyn kuuntelemassa infotilaisuuden ja käyn hakemassa opinto-oppaan ja kuuntelemassa luokanvalvojan opastukset. Jännittää. Niin kuin aina.

Viime vuonna tähän aikaan jännitin sitä, huomaako kukaan mun kasvanutta vatsaani. Hikoilin hormooneiden ja jännityksen takia luokassa kuin pieni sika. Täristen hain kaavakkeet opettajalta ja piilottelin vatsaani takkini alla. En halunnut osakseni hämmästyneitä katseita. Onnekseni en huomannut, että kukaan olisi suuremmin kiinnättänyt huomiota minuun tai mahani pyöreyteen.

Nyt jännitän vain siksi, koska mä jännitän. Miksi edes jännittää, kun mä kuitenkin hukun massaan. Ei kukaan mua huomaa. Olen kuin en olisikaan, ja kaikki menee hyvin. En kiinnittänyt huomiota pienen vatsakummunkaan kanssa, niin tuskin nytkään. En mä huomiota jännitä, mutta oikeasti, meidän koulussa hukkuu massaan. Se on positiivista.

Mutta mä oon niin yksin siellä, edelleen. En ole opiskellut aikoihin kunnolla. Jäin sairaslomalle joskus ajat sitten ensimmäisen kerran ja siitä alkoi katkonainen opiskelu. Olin varmaan 2,5kk sairaslomalla, sitten koulussa, sitten osastolla, sitten koulussa ja taas osastolla, en tarkalleen enää edes muista. En ole opiskellut pitkään aikaan tosissani, panostanut siihen, en ole pystynyt. Jännittää, että pystynkö nytkään.

Mä tosiaan olen yksin. Mulla ei ole ketään kaveria koulussa, en tunne ketään. Ensimmäisen vuoden olin yksinäinen johtuen siitä, etten tutustu helposti muihin tyttöihin, tulen kyllä toimeen, mutten tule läheiseksi helposti. Sitten sairastuin. Viimein kun sain ystäviä jäin aika pian sairalomalle. Ei ehditty opiskella yhdessä. Jäin jälkeen kaikista, joten olin käytännössä koko ajan yksin ne pienetkin opiskeluajat, joita kävin koulussa. Onneksi ystävät ovat kuitenkin säilyneet siitä huolimatta ettei pystytty paljoa viettää aikaa yhdessä.

Se, että olen ollut tässä koulussa sairastumisen aikaan ja sairastamisen aikaan, jotenkin varjostaa mun opiskelua. Tulee huonot fiilikset pintaan tietyistä paikoista ja tilanteista. Yritän vain selvitä. Kyllä mä pystyn tähän.

Nyt mulla on paljon motivaatiota ja halua saada koulu käytyä. Mä vain menen niin helposti lukkoon, kun asiat kertyy. Tarkoitan tässä tilanteessa kodin hoitoa, Leon hoitoa, kursseista suoriutumista, yo-kokeita, omasta terveydestä huolehtimista, parisuhdetta. Miten kaiken saa hoidettua, niin ettei mikään jää vähemmälle huomiolle kuin muut.

Koitan olla hyvä, panostaa ja panostaa ja sitten menen jumiin ja kaikki kaatuu päälle enkä pystykään. Näin on käynyt aiemmin, mutta elämäntilanne on ollut toki erilainen.

Vaikka pelottaa ja jännittää, niin odotan kouluun paluuta innolla. Kauhulla odotan sitä, miten osaan yhtäkkiä olla viitenä päivänä viikossa lähes koko päivän erossa Leosta. Me ollaan oltu kuin paita ja peppu tämä ensimmäinen vuosi ja sitten ei enää ollakaan. Eroahdistusta luvassa, mutta kai siitäkin selviää, ja kaikkeen tottuu.

En malta odottaa, että saan tämän koulutaipaleen päätökseen. Sitten kun saan vihdoin painaa sen valkolakin päähäni, voin hyvin mielin ja ylpeänä sanoa: "Mä tein sen!".