Sitten joskus, ehkä

En oikein tiedä, mikä mua vaivaa. Mä päätin muutama päivä sitten, että vähennän herkkujen syöntiä, koska syön tosi usein jotain hyvää. Sitten söin salaattia ja väänsin smoohieita. Söin ananasta ja rahkaa. Seuraavana päivänä ahmin suklaalevyn.

Suklaata syödessäni moitin itseäni vanhaan tuttuun tapaan: "tässä se taas nähtiin, tää mun niin sanottu itsekuri ja motivaatio". "Millon sä sit aiot saavuttaa sen kropan, minkä haluat, jos et nytkään aloita tosissas." Joku vanha tuttu ääni kysyy mun päässä.

Mä haluan vaan laihtua. Haluaisin käydä salilla, muttei ole rahaa. Haluan saada kauniin kropan. En saa itseäni niskasta kiinni, että jumppaisin kotona. Ennen jaksoin jumpata, en enää.

Ainut mitä teen, ovat ulkoilut Leon kanssa ja Leon hoitaminen yleensäkin ja lapsen nostelu ja kantelu. Lisäksi vaunut pitää aina raahata portaita ylös ja alas, kun lähdetään jonnekin, ja siivoamisessa tulee välillä kuuma. Siinä mun liikunnat. Ei mitään verrattuna kunnon hikijumppaan tai crossaritreeniin.

Haluaisin mennä stadikalle uimaan niin kuin ennen. Ei siihen ole aikaa. Matkoihin menee niin kauan ja itse uiminen vie aikaa. Silloin tällöin voisi käydä, mutta en mä kehtaa. Mun vartalo on ihan kamala. Oikeasti musta välillä tuntuu, että mä kärsin tämän vartalon takia. On niin tuskainen olo. Epämukava ja ahdistava olo. Mun tissit roikkuu - ne ovat tehneet tehtävänsä, ruokkineet vauvaa. Bikinit ei istu yhtään. Maha on kurttuinen. En kehtaa näyttäytyä muille vähissä vaatteissa. Onneksi J:n kanssa uskallan olla täysin oma itseni.

J:lle moitin usein itseäni ihan huomaamattanikin. "Mulla on pyöreät posket, liian suuri maha, katso miten tää maha pullottaa, mulla on kauheen läski naama, reisissäkin on selluliittia vaikka muille jakaa." Oikeasti mä haluaisin puhua näistä asioista jollekin. En siis mistään selluliiteistäni vaan siitä, miltä musta tuntuu.

J:lle voin puhua, muttei hän ymmärrä tätä. Kun ei tämä mene ohi, kun hän sanoo, että olen kaunis. Kyllä kehujen kuuleminen parantaa mieltä, muttei poista kuitenkaan näitä mun omia ajatuksia.

Mä aion laihduttaa viisi kiloa. En tiedä milloin. Mutta joskus. Haaveena olisi kymmenen kiloa, mutta se on liikaa. Laihdutan sitten, kun saan motivaationi jostain takaisin. Sitten kun saan raahattua ruhoni jonnekin, missä voi harrastaa liikuntaa. Sitten joskus. Aika vakuuttavaa, vai mitä?

Mutta ei tämä olekaan niin yksinkertaista. Voin keventyä terveellä tavalla, mutta eri asia onkin se, että osaanko tai pystynkö pitää mun ajatukset terveinä. Ei ne nytkään tunnu olevan ihan ok. Mua hävettää kertoa näistä asioista, koska tuntuisi todella epäonnistumiselta, jos sairastuisin. Hävettää, että tunnen näin tai ajattelen laihduttamista ja ahdistun ja masennun omasta ulkonäöstä ja painosta. Tuntuu, etten saisi. Mä olen nyt äiti, ja täytyy olla vahva, aikuinen, ja turva omalle lapselle. Hävettää. Pelkään välillä, että oikeasti sairastuihin joskus syömihäiriööän tai masennukseen. Jos joutuisinkin joskus tulevaisuudessa johonkin sairaalaan hoitoon, se olisi suuri epäonnistuminen. Äitinä.

Onko sairastuminen sairastuneen syy? Ei. Mutta musta tuntuu, että en voi antaa itseni sairastua. Eihän se oikeasti mene niin? Ei kukaan anna itsensä sairastua, niin vaan käy, jos käy. Tällä hetkellä en koe itseäni sairaaksi, ei mulla ole mitään diagnoosiakaan enää. Tunnen itseni vain jotenkin oudoksi ja noloksi.

Todella ristiriitaista ja sekavaa, koska samalla on suuri epäonnistuminen, kun söin sen suklaalevyn. Kokonaisen levyn yhdessä päivässä. Todella suuri epäonnistuminen on se, että painan 63 kiloa. Mua hävettää mun paino, vaikka tiedän, että se on ihan normaali.

Mä aion kai laihduttaa. Sitten joskus. Tai jotain sinnepäin...