mennyt

Masennus oli kuin verho joka laskeutui hiljalleen mun päälle. Aluksi se oli läpikuultava. Ajan myötä se tummui, oli vaikea nähdä sen läpi.

Ihmiset muuttuivat harmaiksi hahmoiksi. Kasvoista tuli epämääräistä sotkua. Verho peitti valon. Lopuksi oli  aivan pikimustaa, enkä mä pystynyt hahmottaa elämää ollenkaan.

Masennus on sairaus. Se ei ole itse valittavissa oleva mielentila tai olotila.

Mä en ollut onneton, mä olin sairas. Ja sairaus teki musta onnettoman. Aluksi itkin enemmän, sitten en enää osannut. En osaa kunnolla vieläkään. Menetin kaikki ilmeeni. En näyttänyt iloiselta, en surulliselta enkä vihaiselta. Usein mikään ei tuntunut miltään. Millään ei ollut väliä, koska mä en nähnyt mitään. Vaikka useimmiten mikään ei tuntunut miltään, mä rakastin ja välitin kuitenkin. Rakastin mun perhettäni ja läheisiäni. Sitä rakkautta  mä en kuitenkaan enää huomannut. En tuntenut sitä, vaikka se oli koko ajan mun sisällä.

Sairaus ei ole yhtä kuin minä. Masennus sai mun mieleni synkäksi ja mustaksi. Se sai mut menettämään haluni elää - vei kaiken uskon, mitä mulla oli. Se piilotti tunteet ja vei merkityksen tunteen elämältä, hyväksynnän itseäni kohtaan ja toi tilalle käsittämättömän tuskan, jota ei osaa selittää.

En pystynyt pitää kiinni mistään. Mulla ei ollut otetta elämääni. Loppujen lopuksi mä edes halunnut enää löytää sitä otetta. Se tuntui liian raskaalta, liian vaikealta. Ja tunsin, etten mä pysty mihinkään. Sairaus esti mua pitämästä kiinni. Se esti mua pitämästä kiinni opiskelusta, ystävistä, perheestä, rakkaista ihmisistä, ilosta ja onnesta.

Sairasta voi auttaa pitämällä kiinni hänestä, koska hän ei pysty itse pitämään kiinni sinusta tai edes itsestään. Mustakin pidettiin kiinni. Ja siitä mä olen kiitollinen.