Päiväosastolla on ihan ok olla. Siellä on tällä hetkellä iäkkäämpi nainen, pari nuorehkoa miestä ja lisäksi vielä nainen sekä eräs poika. Tämä poika oli mun kanssa samaan aikaan myös kokovuorokautisella. Hän on ihan kiva, mutta kovin sekaisin omassa elämässään. Haluaisin auttaa häntä löytämään pieniä iloisia asioita tästä maailmasta. Jotain pientä, joka hymyilyttäisi aidosti ja jättäisi pikkuruisen onnen-jäljen sinne sisimpään. Mutta en mä osaa auttaa. Miten voisinkaan, kun en osaa auttaa kunnolla itseänikään. Ehkä mun läsnäolo on ainut, mitä mä voin antaa. Ja mun tuen hän saa, jos vain niin tahtoo.
Tällä hetkellä mulla on kovin haikea ja tyhjä olo. Ei tee mieli viiltää, eikä syödä tai olla erityisemmin syömättä. Ei tee mieli lähteä ulos tai nähdä kaveria tai edes polttaa tupakkaa. Tekisi mieli vain itkeä, mutta en mä edes tiedä, mitä itkisin.
Kokovuorokautisellaosastolla ollessani eräs parrakas mies sanoi, että maailma on niin sekaisin, että me ihmiset aletaan diagnosoimaan toisiamme. Siihen mä vastasin mutisemalla "mm m". Olin kai melko samaa mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti