Eräs kaveri sanoi, että tuntuu kuin mä en itse haluaisi parantua. Se sanoi myös jotain sinne päin, että kaikki lähtee itsestä, ja mä olen ainut joka oikeastaan pystyy muuttaa asioita. Lohdutukseksi hän vielä lisäsi, että melkein mikä vain on mahdollista, jos sitä haluaa tarpeeksi.
Mua jollainlailla loukkasi kuulla, että vaikutan siltä, etten mä haluaisi parantua. Mä oikeasti yritän niin kovaa, että se vie loputkin voimat. Väsyneenä en enää jaksa, ja silloin mulle ei jää mitään käteen. Ei jää ainakaan mitään hyvää, korkeintaa viiltojäljet. Ja entä jos voimia ei tämän jälkeen riitä riittävästi enää edes siihen haluamiseen, haluun yrittää uudestaan. Halut kaikkea kohtaan katoavat hiljalleen. Tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä.
Mä olen ottanut vastaan terapian, lääkkeet ja sairaalahoidonkin jo kerran. Se että haluaisin laihduttaa ja kokeilen laihduttaa, ei mun mielestä ole vielä mikään merkki siitä, ettenkö haluaisi normaalia elämää. Laihdutus on yritys löytää normaali ja hyvä elämä. Se on tie, joka päättyy joka kerta kuitenkin umpikujaan. Jääräpäisenä ja sairauden kynsissä ollessa, sitä ei vain tahdo uskoa.
Mä myös kerroin viiltelystä vanhemmille ja kerroin etteivät lääkkeet tunnu auttavan. Eikö sekin ole jo jotain? Mä ylipäätään puhun mun asioista, tunteista ja ajatuksista ihmisille. Eikö se kerro jollainlailla, että mä tahdon parempaa. Ei syömishäiriötä lääkkeillä kokonaan hoideta, mutta masennusta kylläkin. Ja toki terapialla. Ja kun ei masenna niin pahasti, niin syömishäiriökään ei ole niin paha, ehkä... En oikeastaan tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana. Voi siis myös olla että syömishäiriö on kana, joten silloin tarvitsen terapiaa ja terapiaa ja jotain ja jotain. Jos tiedätte mitä, niin kertokaa toki.
Taidan itselleni tässä vain todistella sitä, etten mä ole mikään surkeudesta nauttiva tyhmä tyttö. Enkä myöskään sellainen, joka kerjää vain huomiota. Enkä mä ole laiska, sellainen, joka ei halua apua tai hae apua.
Tällä hetkellä tunnen syyllisyyttä. Musta tuntuu kuin mä olisin itse syypää mun ongelmiin. Että ongelmat vain selviäisivät, kunhan vain alkaisin tahtoa niin. Mutta mähän tahdon jo. Mun pitäisi siis alkaa tahtoa vieläkin enemmän. Minustako tämä on oikeasti kiinni?
ps. 45 lukijaa, vautsi <3
mustki tuntu toissapäivänä et mun vanhemmat syyttää mua siitä et mua masentaa ja koulu ei suju ja siellä ahdistaa. ihan ku ne sanois vaan mua laiskaks eikä ymmärtäis ollenkaan ettei tässä oo kyse ees koko koulusta vaan siitä et mul ei oo kaikki murot kulhossa. ja se loukkaa kyllä ihan vitusti koska ite kokee yrittävänsä vaa selviytyä jokapäiväsestä arjesta, välillä on pari parempaa päivää mut useimmiten vaan rämpii semmosessa harmaassa loskassa >: joten joo ymmärrän sun syyllisyydentunteen ja ton jotenkin, ... ärsyttävää kun ei aina kaikkee voi ite muuttaa tost noin vaan
VastaaPoistaOngelmasi eivät ole itseaiheutettuja, taikka tuomioita.
VastaaPoistaPidä halustasi kiinni!
Joku päivä nautit joka hetkestä :)
Seisot kivellä ja maailmalle naurat!
(ps. onnittelut lukijoista!)
Kaikki luulee et paranen jos nostan painoa, mua vaan alkaa ahdistamaan enemmän jos se nousee. Itsestä se paraneminen lähtee mut en saa päästäni näitä oloja pois :(
VastaaPoistavastasin itse tohon kyselyyn minkä pidin tuol mun blogissa, et "en" ja oon aikalailla kyllä sitä mieltä. ku miettii miten paljon yksinkertasempaa kaikki olis ja miten paljolta mielipahalta olisin ite säästynyt... tai en mä tiedä, ehkä sitä on toisaalta ihan turha kuvitella millasta ois ilman laihdutusta, tavallaanhan tää vaan on mun elämä ja nää asiat on vaan sattunu mulle mut kyl mä oon myös itte niihin vaikuttanu, tietenkin.
VastaaPoista