Ylpeä epäonnistuja?

Pelkään, että tämä riistäytyy vielä tosi pahasti käsistä ja mä lihon räjähdysmäisesti tosi lihavaksi. Mä olen jo pidemmän aikaa ajatellut, ettei mun syöminen ole normaalia tai että tässä on pakko olla jotain vikaa. En tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Kertoa äidille? J:lle olen kertonutkin, mutta sanomiseni kuulostaa joka kerta joka naisen valittelulta, että on tullut syötyä vähän liikaa, ohhoh, täytyisi muistaa jumpata myös. Mutta ei tämä sitä ole. 

Eniten mua mietityttää, mistä tämä alkoi. Milloin tämä alkoi? Eikä tätä syömistä ole helppo lopettaa. Kun se alkaa, niin voisin syödä mitä tahansa. Yksi päivä meni muroja kuivaja ja vanhaa tummaa suklaata, vaikka en tykännyt siitä. Ne eivät siis todellakaan olleet ainoat ruuat, jotka söin. Ehei. Eilen söin suklaata, sekin oli pahaa, mutta oli pakko syödä se pois. Miksi? Koska oli vain pakko. Ei anorektikkoakaan pysty kärkeä lopettamaan laihdutus tai käskeä syömään enemmän. Se on niin kummallista. Miksi hitossa en voi lopettaa? Tiedän, että jälkeen päin on huono olo ja huono omatunto. Olo helpottuu jotenkin hetkeksi, jälkeen päin on lamaantunut olo, ähky olo. Tänään söin kahdeksan lettua, vaikka toisen letun jälkeen vatsa oli jo täynnä. Lisäksi suklaata, taas. Ruokaa kaksi annosta, salaattia, leipää, lisää leipää, limua pari litraa.

Tämä tuntuu sata kertaa nolommalta kuin anoreksia. Anoreksia on puhtautta, hentoutta, kauneutta, tiukkaa, määrätietoista, siinä on itsekuria. (vaikka todellisuus ei ole, tiedän sen. Enkä ole mihinkään sairaaseen tavoittelemassa.) Jokainen, joka on tämä ääripäät kokenut, tietää mitä tällä jaottelullani tarkoitan. Tämä minun tilani on rumaa, ällöttävää, oksenttavaa ja lihottavaa. Itsekurin puutetta ja heikkoutta.

Luulin, että tämä helpottaisi, kun loma alkaa. Päinvastoin, tämä on vain pahentunut. Käytinkö energiaani kouluun, uppouduin osaksi edes siihen. Nyt kaikki purkautuu ruokaan. En tahtoisi näyttäytyä ulkona, koska musta tuntuu, että pursuan joka kohdasta. Pelkään kauheasti näyttäväni todella rumalta, lihavalta ja iljettävältä. En kehtaisi ikimaailmassa kertoa painoani kenellekkään, vaikka tiedän, ettei sillä ole väliä muille. Mua hävettää niiiiiiiin paljon kaikki tämä. Ei ole kivaa myöntää, että kärsii jostain tällaisesta, vieläkin. Onhan tässä ollut tosi hyviäkin aikoja, mutta nyt taas.. Näiden asioidenhan piti olla mennyttä.

Välillä käy ajatus siitä, että olisin edes vähän parempi, jos koittaisin päästä syömästäni ruuasta edes jotenkin eroon. En voi olla niin kuriton, että syön ja syön ja lihon. En oksenna, sen olen päättänyt, mutta mitäs jos olo käy todella tukalaksi. Entä jos painoa kertyy vieläkin lisää. Tuntuu pahalta katsoa peiliin, koska tuntuu, että vihaan itseäni. En ole iloinen. Ei tätä tosin ulkopuoliset huomaa. J:kään ei huomaa kovin hyvin, vaikka asuu mun kanssa. Mutta eihän kukaan läheinen mulle sanoisikaan, että hei oletpas lihava nykyään.

Salille meneminenkin tuntuu vaikealta, koska tunnen olevani niin lihava, etten kehtaa mennä sinne. Nämä mun ajatukset ovat niin naurettavan kuuloisia, tyypillistä. Miten pystyn olla ylpeä itsestäni, kun epäonnistun.