"syö mut", sanoi suklaa

Niinpä niin. Telkkarista tulee H&M:än bikinimainos - litteä ruskettunut vatsa, kiinteä peppu, ei hyllyvää missään. Sitten tulee mekkomainos, jossa nainen heiluttelee hennon hentoja, siroja jalkojaan, tanssii valkoisissa mekoissa. Naamani valahtaa ilmeettömäksi, vihaiseksi ja tunnen itseinhoa. Vihaan tuota naista.

Istun sohvalla karkkipussi vieressäni. Vatsa kurtistuu moneksi löysäksi makkaraksi ja valahtaa löhöhousujeni päälle. Yököttää.

Suihkussa ollessani katson mun kroppaa. Rinnat ovat valahtaneet alaspäin. Niistä on tulleet venyneet ja tyhjänoloiset pussit. Rumat. Arpia on siellä täällä - mahassa, rinnoissa ja reisissä, löysää nahkaa löytyy muille jakaa, on kurttuja ja ruttuja, makkaroita ja pömppöä. Tuntuu niin epänaiselliselta, epäseksikkäältä.

Mun kroppa on kokenut ihmeitä, kovia. Venynyt äärimmilleen, kasvattanut toisen ihmisen. Rinnat ruokkivat lastamme. Vaikka näin on, niin välillä koen niin suurta itseinhoa ettei sitä poista raskaudenihmeet tai ihana, rakas lapsikaan.

Mulla on huono olo. Syön lisää suklaata ja valitan, että haluan näyttää tuolta, H&M:än bikinimallilta.
J sanoo, että mun täytyy vain tehdä vatsalihaksia, huolehtia itsestäni. Totta.

Välillä musta tuntuu, että J:tä ärsyttää, kun mä en jaksa harrastaa liikuntaa. Mutta ei häntä oikeasti ärsytä. Mua itseäni ärsyttää. Ja mua hävettää etten jaksa, koska J on urheilullinen. Tuntuu, että munkin pitäisi olla. Mä en vain jaksa juosta, pelata, kuntoilla, jumpata. En oikeasti ole järin liikunnallinen ihminen, mutta haluaisin toki olla.

J lisää, että välittää ja tykkää musta, vaikka painaisin tuplasti enemmän kuin nyt tai vaikka puolet vähemmän. Se lohduttaa ja saa hetkeksi unohtamaan langan laihat mainosmallit ja liian itsekriittisyyden, mutta kuitenkin seuraavalla suihkureissullani ihmettelen taas reisieni paksuutta ja tasapaksua olemustani ja suren ulkonäköäni.

Silloin pyydän J:tä taas kertomaan, että olen ihan hyvä näin.