Ikävä

Tuli kauhea ikävä vauvamahaa, kun selailin vanhoja kuvia. Luulin, etten ikävöisi sitä, mutta toisin kävi. Olihan se varsinainen riesa loppuvaiheilla, mutta oli se kuitenkin tosi ihana.

Alussa tosin vihasin ajatusta kasvavasta mahasta, pelkäsin. Sitten totuttelin. Mietin, että mitä tästä pyöristyvästä keskivartalosta pitäisi ajatella. Tykkäsin ja inhosin vuorotellen, en oikein osannut nauttia masustani. Sitten en enää tykännyt ollenkaan, tuntui ainoastan lihavalta ja jättiläiseltä. Ajan kuluessa lihavuuden tunne vaihtui ylpeyteen. Vaikka olin kerrostalon kokoinen, niin masu oli kiva, koska se 'symboloi' meidän vauvaa.

Voi, että. On ikävä niitä potkujakin, vaikka välillä kirpaisi kovaakin, kun jalka tai käsi tai mikä tahansa raaja osui väärään kohtaan. Leohan oli ties missä asennossa mahassa, ja se aiheutti mulle tosi kovat oltavat. Oli siis ihan koko raskauden ajan todella ylhäällä, kylkiluissa. Hän majaili aina oikealla puolella, ja tunki päätään sinne kylkiluitten väliin. Ulkokäännöksen jälkeen työnsi sitten peppuaan samaan kyseiseen paikkaan.

 Asiasta kukkaruukkuun. Mulla tuli myös ikävä terapiaa. Sitä terapiaaikaa ja paikkaa, jossa kävin kaksi vuotta. Vaikeaahan se välillä oli tai useastikin. Tylsääkin, ärsyttävää ja ahdistavaa, mutta terapia oli suurin apu mun toipumiseen.

Terapiaan oli usein inhottavaa mennä, koska siellä joutuin nimeomaan käsittelemään asioita, joista muut ongelmat, syömishäiriö ja masennus, johtuivat ja  joutui hätistelemään myös itse sitä syömismörköä. Joskus oli mukavaakin ja joskus helpottavaa. Oli millainen fiilis tahansa, niin joka kerran jälkeen tuntui aina samalta: vapauttavalta. Myönnän toki, että joskus ahdisti, mutta mieleen on kuitenkin jäänyt päälimmäiseksi se, kun mieli oli tyhjä ja olo ja askel hetken aikaa kevyemmät.

Sain kertoa siellä asioita itsestäni ja käsitellä omaa itseäni ja elämääni - olla juuri sellainen kuin olen sinä päivänä ja yleensäkin. Kerroin ajatuksia ja tuntemuksia, ja sain näkökulmiini ja ajattelutapoihini muita kantoja.

Kun yksin miettii asioita, pyörittelee asioita mielessään, niin ei pääse koskaan mihinkään lopputulokseen. Harvoin oivaltaa mitään uutta tai ratkaisee ongelmia. Päässä kaikki ajatukset, tunteet, sanat ja lauseet muuttuvat vain epämääräiseksi sotkuksi. Silloin tietyt ajattelumallit ja omat luulot saattavat muuttua todeksi, vaikkei niin edes olisi.Mutta kun, asiaa pääsee pohtimaan toisen henkilön kanssa, niin saattaa oivaltaakin aivan uusia asioita, joita ei itse olisi koskaan tullut ajatelleeksi tai aiemmin huomioinut tai ymmärtänyt.

Sitä kaipaan terapiassa - että joku selventäisi mun kanssa mulle mun omia ajatuksiani. Mulla on edelleenkin paljon asioita, joita pyörittelen mielessäni ja kuvittelen, että ehkä ne menevät joskus pois ajan kanssa. Esim. mielessä muhii jatkuvasti ajatus laihduttamisesta. On mulla myös muitakin asioita, joista voisin puhua. Mietin kuitenkin, että onko terapiassa tarvettä käydä, jos ei ole sairas.

Jos saisin puhuttua asioista ja kaikesta tästä... elämästä.... niin ehkä saisin tuonkin ajatuksen pois - sen, että pitäisi olla laihempi. Voisin saada muitakin häiritseviä tunteita enemmän hallintaan ja siten nauttia elämästä vieläkin enemmän.

 Nyt se meidän vauvamasu on jo näin iso vauva!