Kone on ollut epäkunnossa, minkä takia en ole päässyt postailemaan.
Huomenna on Leon puolivuotis synttärit!
Ja viikon päästä lauantaina on mummin hautajaiset.
Elämä jatkuu, vaikka ihmisiä kuolee.
Kun mummi kuoli, niin itkin ja sitten kuorin porkkanoita.
Pesin pyykiä ja vein roskia, kuorin perunoita.
Elämä vaan kulkee eteenpäin eikä mikään oikeastaan muutu, vaikka joitain ihmistä ei enää olekaan. Sanoin J:lle muutama viikko takaperin, että miten voi olla niin, että mikään mun elämässä ei muutu, vaikka yksi läheinen ihminen kuolee?
Totta kai: mummia ei enää ole. Se on muuttunut. Häntä ei enää näe. Ei voi mennä kylään, kahville, juttelemaan, halaamaan, tapaamaan. Mutta... En mä osaa selittää.
Mummi oli tärkeä mulle. Ja tämä mitä kirjoitan kuulostaa siltä, ettei kuolema merkitsisi mulle mitään. Merkitsee se. On ikävä ja harmittaa ja oon surullinen, mutta kuolema on osa elämää.
Kaikka on silti vaan niin tavallista...
Mietin vaan, että miten pieniä me ihmiset ollaan tässä maapallolla.
Nuoria kuolee tavallisina lauantaiöinä. Ja mun elämä jatkuu normaalisti niin kuin monen muunkin.
Leo on vielä pieni ja tietämätön tästä maailmasta. Voi, kuinka haluaisin suojella häntä ikuisesti kaikelta pahalta. Puolivuotias kultani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti