Rakastan ruuan laittoa ja leipomista. Usein alan huiskia keittiössä, kun mua ahdistaa tai surettaa tai olen vihainen. Siinä ei toistaiseksi ole mitään ongelmaa, jos toimintani jäisi vain tuohon sekä toki tekeleitteni normaaliin nautiskeluun, esimerkiksi pari pikkuleipää tai mokkapalaa. Ongelma piileekin siinä, että ruuan laitoin lisäksi syön, syön kaikkea ja paljon.
Jääkaapissa olevat saarioisten vaaleat piirakat muuttuvat hetkessä tylsästä himottaviksi. Paljon margariinia ja juustoa niiden päälle (neljä kappaletta) ja mikron kautta nassuun. Myöhemmin runsas annos kanaa, riisiä ja currykastiketta, kyyti pojaksi pari palaa sitruunakakkua ja suklaalevystä viimeiset kaksi riviä. Parin tunnin päästä atrian, normaalisti mun mielestä ällöttävä, mikropitsa maistuukin yhtäkkiä oikein hyvältä, sitten kaakaota ja pari pikkupullaa, pepsi maxia ja kaksi palaa pannaria ja jumalattomasti mansikkahilloa ja pirkka emilie-keksejä. Pari leipää ja kalkkunanakkeja kolme kappaletta kylmänä. Tällaiselta näyttää esimerkiksi tämän päivän ruokasaldo (heräsin klo 10:30 ja viimeisimmän suupalan olen ottanut noin klo 18:00).
Tuntuu, etten saa tarpeeksi - vielä mahtuisi vähän jotain. Ei mulla ole nälkä, mulla on tänään vain huonompi olla, huonompi päivä. En halua, että mulla on huono olo. Enkä tiedä, mitä tehdä, jotta oloni tulisi paremmaksi. Tiedän kuitenkin, että ruoka maistuu hyvältä ja saa mun olon hyväksi, ainakin hetkellisesti. Vatsa täyttyy täyttymistään, mutta tyhjä olo tai pelko tai ahdistus tai turhautuneisuus tai ärsytys tai stressi tai mikään mua vaivaava tunne ei katoakaan - heti kun ateria on päättynyt, se palaa takaisi.
Siispä: "Mitä seuraavaksi söisin?" -ajatus soi päässä lakkaamatta. Ja samalla moittiva ääni soimaa mua ahneudestani ja pohjattomasta mahastani. Siitä kuinka päästän itseni tähän jamaan, että syön ja syön, istun sohvalla, keittiön pöydässä, omassa huoneessa ja vain syön. "Miten ahne ihmisen pitää olla? Miten itsekuriton pitää olla, että voi käyttäytyä näin?" Samalla vannon taas, että lopetan tämän. Lopetan kokonaan, tuosta noin vain. Olen ollut syömättä pitkiäkin aikoja. Olen ollut hyvin laiha ja omannut täydellisen itsekurin. Aion saada sen vielä takaisin. Mutta en mä oikeasti halua saada mitään sairasta takaisin. Haluaisin vain olla rauhassa.
Ainut hyvä puoli tässä tosin on se, että tuossa edellä mainitsemani ruuat ovat tämän koko päivän (7½h) aikana syödyt eivätkä parin tunnin sisään syödyt ruuat. Aiemminhan saatoin siis helpostikin syödä suunnilleen tuollaisia määriä hetkessä ja oksentaa sen jälkeen. Oksentaminen ei ole kuitenkaan ollut kuvioissa enää pitkiin aikoihin eikä ole käynyt oikeastaan edes mielessä kuin muutamia harvoja kertoja. Nekin kerrat olen hyvin pystynyt sivuuttaa moisen ajatuksen.
Tämä on ketuttava oravanpyörä. Miten sen saa pysäytettyä? Täsmäsyömiselläkö? Kokeiltu on ja toimiihan se, ainakin joskus, silloin kun menee muutenkin hyvin - mieli on hyvä. Mutta välillä en vain osaa hallita syömistäni. Siinä tilanteessa ei täsmäsyöminen auta, kun homma lähtee lapasesta enkä osaa lopettaa. Enkä todellakaan halua, että tämä kääntyy missään vaiheessa päälaelleen niin, että syöminen muuttuu syömättömyydeksi. Tiedän sisimmässäni, että sellainen vaara on olemassa, varsinkin sitten kun "saan luvan" alkaa pudottaa raskauskiloja. Tarvitsen tukea. Paljon tukea. Ja olen hyvin huono pyytämään sitä.
Mua pelottaa nykyään kirjoittaa tänne blogiini näistä tunteista ja ajatuksista siksi, koska olen raskaana. Pelkään arvostelua ja että mut tuomitaan jotenkin. Olenko äitinä huonompi verrattuna sellaiseen, jolla ei ole samanlaisia ongelmia kuin mulla on tai on ollut? Tuomitseeko joku mut huonoksi tai vastuuttomaksi ihmiseksi tai vanhemmaksi, koska olen tällainen tai tunnen näin kuin tunnen. Varmastikin joku tuomitsee - niitä löytyy aina - mutta pahin tuomitsija taidan olla kuitenkin minä itse.
Ei susta tee huonoa äitiä se, että sulla on vittumainen onkelma <3 Mä uskon, että sää teet kaikkes sun lapsen puolesta vaikka syöminen ei aina menisikään niinku pitäis, sellasia ne äidit on:) Ja mitä susta voin blogin perusteella sanoa, on ettet varmasti tuu olemaan kauhea, välinpitämätön ja itsekäs äiti vaan ihana ja välittävä <3
VastaaPoistaKuulostaa kovasti siltä että synnytys lähestyy! Se on kovaa hommaa ja keho käskee syömään varastoon että jaksaa huhkia :) Helposti menee parikin päivää pelkällä vedellä jos synnytys sattuu pitenemään. Onneksi saa synttärikahvit pian synnytyksen jälkeen, koska sitten vasta tajuaa olleensa syömättä kolme päivää. Mut ei siinä huhkiessa muista eikä tee mielikään syödä. Oot mun mielestä superrohkee kun uskallat kirjottaa vaikeistakin asioista! Tsemppiä!
VastaaPoistavadelma, kaunis kiitos kauniista kommentista!<3 poikani eteen tulen tekemään tosiaan varmasti kaikkeni!:)
VastaaPoistavimmla, en ole ajatellutkaan, et kyse vois olla siitäkin, että keho tankkaa synnytystä varten nyt tässä lopussa varsinkin enemmän. ja kiitos paljon:><3
Mun tekisi kirjoittaa sulle vaikka mitä, sillä tierän miltä susta tuntuu. Yritän kirjoittaa tiivistetyn romaaniversion itsestäni: takana miltein kymmenen vuoden anoreksiahelvetti, jonka tiimoilta taistelua riittää erelleenkin päivittäin. Mutta viime keväänä tapahtui jotakin sellaista, mitä kaikki pitivät enemmän kuin mahdottomuutena lääketieteessä anoreksian pilaaman kroppani vuoksi. Jotain sellaasta, mikä antoi mulle viimein ja vihdoin syyn todella taistella tätä helevettiä vastaan (mieheni lisäksi siis).
VastaaPoistaOlin viime keväänä huonoimmassa kunnossa ikinä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mieheni katsoi mua kauhu silmissään, läheiseni itkivät, pelkäsivät ja rukoilivat mun puolestani. Ihimettelin, sillä näin liian pienestä vaatekoostani huolimatta ihmisen, jolla olisi vielä paljon aikaa laihdutella ennen kuin se olisi liian vakavaa. Tai niin ainakin uskottelin itselleni sillä tiesin, että kyse oli hitommoisesta tuurista olla elossa vielä miltein kymmenen vuoden jäläkeenkin.
Lopulta, lähinnä läheisteni vuoksi (en kestänyt nähdä niitä kauhua täynnä olevia katseita, vaimeita kysymyksiä siitä, että hengitänkö enää huomenna), sanoin ensimmäästä kertaa äiteelleni ne sanot, joita hän oli kauan orotellut (ja useamman vuoden jäläkeen menettänyt toivonsa kuulevansa niitä enää ikinä). "Mä haluan mieluumin parantua kuin kuolla", joiden sanojen seuraamana päädyin äiteeni passittamana(=halusin yrittää itsekin, en vastustellut vaikka parikymppisenä se mahrollista olisi ollutkin) yksityiselle syömishäiriöklinikalle reippaan 100km päähän.
Siellä suunnitellessamme lääkärin kanssa seuraava käyntiä hän ihmetteli, että pysyisinkö sinne saakka (meni reippaan viikon päähän) enää hengissäkään tällä kropalla. En ikinä mennyt sinne takaisin. Olisin mennyt jos en samaisen kuun lopussa olisi saanut mieheni kanssa kuulla lääkärin änkyttäessä (tiesi taustastani), että meille on tulossa ihme.
Luuranko-ulkonäöstäni huolimatta olin jo parilla kuulla raskaana mikä oli erittäin suuri ihme sillä ei sellaisen kuuluisi olla mahdollistakaan -jonka vuoksi sitä peloteltiin loppuun saakka keskenmenolla sillä mun elimistöni oli niin paskassa jamassa tehden kuolemaa ettei sen pitänyt olla lääketieteellisesti mahrollistakaan ylläpitää elämää. Mutta kenties se pieni kasvava ihme ylläpitikin äiteensä elämää. Kun kerroin äiteelleni niin hän kiteytti sen niin osuvasti: "ehkä se tuli pelastamaan sun hengen" ja niin tuo meirän tällä hetkellä 11kk pikku-isäntä torella tulikin.
Muistan äiteeni joskus vuosia sitten itkeneen ja huutaneen, että mikä tarkoitus kaikella sillä on, että mä sairastuin. Nyt hän on saanut vastauksen.
Leo tuli kirjaimellisesti pelastamaan mun henkeni ja sen mä olen hänelle sekä miehelleni velkaakin. Edelleen mä taistelen päivittäin itseäni vastaan mutta mä yritän. Ja mä TIERÄN, että joku kaunis päivä tämä kaikki on ohi sillä tällä kertaa mulla on kaikista kovimman parantumisaseet käressäni: oma perhe.
Kirjoitin raskausaikana blogia ajatuksistani ja osoite siihen on tämä: http://nuestro-milagro.blogspot.com/ -uskoisin, että siitä voi olla sulle apua koska ittekkin pyörittelin samankaltaisia ajatuksia päässäni. Nykyisin kirjoottelen uutukaisinta, alkuvuodesta julkaisemaani, blogia, jonka löyrät profiilistani : --- )
Pssst: jatkuu, ylitin meinaan merkit : --- D
(Ja jatkuu...)
VastaaPoistaEnivei: sä olet ennenkaikkea äiti -sairaudella ei ole sanaa valtaa siinä elämäsi tärkeimmässä tehtävässä. Tiedän, miten sairaus houkuttelisi erelleenkin sillä kamppailen itsekin sen asian kanssa aikalailla päivittäin mutta se ei tee susta tai musta huonoja äitejä. Mekin ollaan ihmisiä, ei superolentoja. Me kumpikin pystytään parantumaan ja meillä on kaikista parhaimmat aseetkin siihen: se oma perhe.
Kenties sä olet jo nyt muuttunut ajatusten tasoilta mutta usko mua sillä puhun kokemuksesta: se ajatuksista tekoihin meneminen tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa kun sä pidät sitä täyrellistä ihimettä sylissäsi. Ehkä vaikiaa uskoa (niin oli munkin kunnes koin sen) mutta se on se hetki, joka muuttaa kaiken.
Se on uskomatonta miten mieletön voima löytyy niin pienestä ihmisestä -ja miten niin pieni kykenee konkreettisella olemassaolollaan muuttamaan kaiken, myös muuttamaan helevetin taivaaksi. Tsemppiä sinne! : --- )
Ihanaa, että jaoit sun tarinan. Täytyy sanoa, että veti hiljaiseksi. Ja silmät kostu noin puolessa välissä.
VastaaPoistaPoika tosiaan varmasti pelasti sut! Ihan uskomattoman ihana ja kaunis tarina (eikä vaan tarina, vaan ihan totta) tosi vaikeasta ja kamalasta sairaudesta huolimatta.
On niin mahtavaa huomata, miten elämä voittaa, että asiat menee parempaan suuntaan. Elämä saa jonkin merkityksen.
Tästä sain valtavasti voimia ja toivoa, kiitos!<3
Sulle myös tosi paljon tsemppiä ja voimia kaikkeen, mihin sitä elämässä tarvitsee!:)
kyllä täytyy edes raskauden ja imettämisen ajaksi laittaa kasvava(!!!!) lapsi oman laihuuden edelle.
VastaaPoistatyönnä pää perseesees ja puhu sinne... anteeks vaan suorapuheisuuteni.
VastaaPoistakuka täs ei oo laittanu lastaan raskauden ja imettämisen ajaks oman laihuuden edelle? sinäkö?
VastaaPoistaSitä se lääketiedekin on mieltä kun olin sen verran kuolemaa tekevässä jamassa, että mun elimistöni ei olisi eres pitänyt kyetä ylläpitämähän omaa elämääni, saati pikkuusen. Mutta kenties se oli niin, että se pieni ihmisen alku ylläpiti molempia? Kuulostaa ehkä kreisiltä mutta... tää on sen laatuunen ihime, että tässä on pakko olla takana jotain palion suurempaakin kuin pelekkä sattuma : --- ) Unohdin vielä sanoa yhyren jutun: kun sen pienen käärön sain syliini niin hiljakseen ne ajatukset paremmasta muuttuivat teoiksikin (vaikka raskausaikanakin pyrin mm. syömään onnistuen siinä ainoastaan 500-1500kcal mutta sekin oli jo sinänsä hyvin vaikkakin näin jälkiviisaana en ikinä enää tekisi sitä virhettä sillä en tajunnut sairauden silloinkin puhuessa mulle, että mitä se olisi voinut viedä meiltä poies vaikka raskausaikanakin olin päättänyt etten olisi kyennyt antamaan ittelleni anteeksi jos mun sairauden sanelema elämä olisi vienyt meiltä täyrellisimmän ihmeen ikinä).
VastaaPoistaTällä mää meinaan sitä, että pari päivää synnytyksestä mä ymmärsin jotakin: 3.12.2010 klo 6:01 syntyi kaksi uutta elämää. Kenties niin tapahtuu sullekin. Tsemppiä sinne hirmusesti! <3 Pssst: jään seurailemahan blogiasi : --- )
"Anonyymi kirjoitti...
VastaaPoistakyllä täytyy edes raskauden ja imettämisen ajaksi laittaa kasvava(!!!!) lapsi oman laihuuden edelle."
---
"Minna kirjoitti...
työnnä pää perseesees ja puhu sinne... anteeks vaan suorapuheisuuteni. "
---
<---- Samaa mielta, Minna!!! Kuka ihmeen munapaa kirjottaa tommosia ku ei tieda asiasta itse varmaan v*ttuakaan. Ja anteeksi omakin suorapuheisuuteni.
<3 S
Niin, ja yhtaan tapaa olla taydellinen aiti maailmassa ei ole. On vain monta tapaa olla hyva aiti ja olen varma etta sina loydat tavan olla sellainen :) ikava sua kiiwi!!!!
VastaaPoista<3 S