uutta arkea

Huomenna poika on jo kolme viikkoa vanha. Voi, että nämä viikot ovat menneet äkkiä. Päivät ovat arkisia. Herätään, syödään, seurustellaan, nukutaan, syödään ja vähän ollaan jo vaunuteltukin välillä. Ollaan käyty J:n äidin luona ja eilen meillä kävi mun sukulaisia kylässä.

Yöt sujuvat joten kuten. Alussa poika nukkui yöt paremmin, siis yhtenäisiä pätkiä, mutta nyt hänelle on tullut vatsavaivoja, joiden takia hän kitisee ja mutisee yöllisen syömisen jälkeen eikä tahdo kunnolla enää nukahtaa uudestaan. Itse saan nukuttua yössä suunnilleen 5 tuntia (tai en osaa sanoa). Esimerkiksi viime yönä nukuin klo 23-02:30. Seuraavan kerran heräsin klo 4. Sitten klo 6. Sitten klo 8 ja sitten klo 10. En siis osaa täysin varmaksi sanoa, kuinka paljon tuli nukuttua. Enhän toki heti herättyäni taas nukahda uudestaan vaan saattaa mennä 30-60 minuuttia hereillä imettäessä ja koittaessa saada poika taas nukahtamaa. Ja sitten nukahdetaankin viereikkäin hetkeksi kunnes taas poikaa vähän itkettää ja kiukuttaa. Puoli kolmesta saakka mulla oli yölamppu päällä, koska poika kiemurteli ja kitisi ja potki mua eikä olisi hyödyttänyt siirtää häntä omaan sänkyyn, kun siitä olisi alkanut heti vain itku.

Pojalla ei siis ole vielä selvää päivärytmiä. Päiväunille käydään kuitenkin lähes aina klo 12-13 välillä ja siitä heräillään 16-17 aikaan. Usein pitää vähän jopa herätellä, että ollaan hereillä illallakin, että yöllä sitten nukuttaisi. Yö unille päästään useimmiten klo 22-24 välillä. Itse ei kai pysty juurikaan vaikuttaa vauvan rytmiin. Vauva nukkuu silloin kun nukkuu ja on hereillä kun huvittaa. Illalla koitetaan vähän rauhoututaan olemaan makkarissa ja valaistus on himmeämpi kuin päivällä. Kyllä se rytmi siitä muokkautuu ajan kanssa toivottavasti selkeämmäksi.

Eilen kävin neuvolassa mittauttamassa hemoglobiinini, joka oli melko matala. Siinä samalla jutellin neuvolatädin kanssa niitä näitä kaikesta mahdollisesta vauvaan, äitiyteen ja muuhun vastaavaan liittyvästä. Täti oli herttaisen huolehtivainen mua kohtaan. Varmaankin ihan mun taustan takia. Hän kyseli kovasti siitä, miten saan nukuttua ja miten mieliala voi. Ja että, saanko syötyä. Hän totesi, että mieliala varmasti laskee, jos ei saa nukuttua kunnolla ja että apua saa aina, jos tuntuu, että sitä tarvitsee. Kysyi myös, että osaanhan kertoa esim äidilleni, että jos en jaksa ja tarvisen apua. Hän kertoi mulle myös kotihoidontuesta tai jostain vastaavasta, ja korosti suuresti sitä, että on iso juttu 'muuttua' lukiolaistytöstä äidiksi.

Onhan tämä iso juttu. Ja myönnän, että on ollut jo nyt kolmen viikon aikana todella rankkaa mulle. Olenkin alkanut ihmetellä, miten en ole törmännyt moneenkaan blogiin, joissa kirjoittaja kertoisi, kuinka rankkaa vauvan kanssa on. Juuri kukaan ei kirjoita huonoista hetkistä. Vaikeat tunteet ja väsymys ja muu negatiivinen ohitetaan sanomalla ohi mennen lyhyesti, että vähän väsyttää. Vai onko tosiaan niin, että kaikilla on kaikki aina vain tosi hyvin? Kaikki jaksavat arjen mainiosti eikä ole valitettavaa? Voihan se niinkin olla, mutta taitaa olla tavallaan tabu, että äiti myöntäisi olevansa väsynyt tai ettei jaksa tai kertoo ylipäätään huonoista fiiliksistään vauva-arkea kohtaan. Ihan kuin silloin ei olisi tarpeeksi hyvä ja rakastava äiti lapselle. Niin ja täällä blogimaailmassa ihanat anonyymitkin voisivat päästä näpäyttelemään silloin fiksuja kommenttejaan kaikkien iloksi.

Mulla on ainakin kertynyt univelkaa jo mukavasti. Vähän hirvittää, että miten tämä päivärytmiasia menee vauvan kanssa - onko pitkäänkin vielä väsyttävää ja univelkaa edessä vain saataisiinko nukkua kunnolla yöt jo jokusen kuukauden päästä. Väsyneenä kun ei vain jaksa. Musta tulee silloin todella äkäinen ja itkuinen. Pinna on loogisestikkin silloin paljon tiukemmalla. Useasti mua on särkenyt päätä, kun en ehdi syödä niin säännöllisesti kuin ennen ja toki väsymyskin särkee päätä. Maitoa mulla tulee paljon ja täytyy pumpata useasti. Maidontulo ärsyttää, kun pitää säätää suojien kanssa eikä voi olla hetkeäkään ilman rintsikoita. Jos olisin ilman niin voittaisin varmasti Miss Märkäpaita -kilpailun.

Tuntuu myös, että koko ajan saan olla tissi vauvan suussa ja välillä masentaa, että sängyssäkö mä makaan tämän vuoden imettämässä neljän seinän sisässä. Vauvan olen hankkinut ja häntä mä rakastan, mutta ei äitiys ja rakkaus lasta kohtaan kuitenkaan tee päänsärystä, väsymyksestä tai märästä sängystä ja paidasta yhtään sen mukavampaa kuin ennenkään.

Miksi äitinä ei saisi enää valittaa niistä asioista, jotka ärsyttää? Tässä elämäntilanteessa ärsyttävät asiat tottakai liittyvät vauva-arkeen, koska juuri sitähän tässä eletään. Eräs päivä, kun valitin äidilleni jotain niin hän tokaisi mulle vähän vihaisena, että "sä olet vauvan hankkinut, niin että..." ja jätti kesken. En vastannut yhtään mitään. Ärsytti vain entistä enemmän, että nykyäänkö kaiken tosiaan täytyy olla vain ja ainoastaan hyvin. Koska olen äiti, niin en saa valittaa lapseen liittyvistä asioista. Koska lapsen pitäminen oli oma valintani, en ole oikeutettu tuntemaan negatiivisia asioita saati sanoa niitä ääneen. Ristiriitaista on.

Mutta on meillä toki mukavaakin ollut. Esimerkiksi eilen poika oli todella nätisti, kun meillä oli vieraita. Muutoinkin on ollut kiltisti ja kovin herttainen. Hän katseli ihmeissään kaikkia uusia kasvoja. Serkkujeni lapset olivat innoissaan vauvasta ja tahtoivast kovasti pitää häntä sylissä. Poika on jo nyt todella seurallinen kaveri. Silloin kun vaippa on hyvin, ei ole nälkä eikä mahassa kierrä tai muuten vaan ketuta niin poika on aivan ihanaa seuraa. Jutteleekin on välillä kovalla äänellä jotain.

Eilen nauroin kippurassa, kun poika näytti niin hauskalta hymyillessään. Ilmavaivoja ne hymyt vain olivat, mutta silti se oli niin suloinen ja hauska näky. Usein pusuttelen poikaa paljon ja halin. On hän niin ihana. Neuvolatäti kysyikin multa eilen, että mitä tunnen tätä lasta kohtaan. Sanoin, että suurta hämmennystä. Se kiteyttää tavallaan kaiken. Selvensin, että on niin ihmeellinen asia, että tämä lapsi on ollut mun mahassa ja nyt se on mun sylissä. Kaikki on niin uutta ja on totuteltavaa. On niin ihmeellistä, että lapsi on tosiaan tulos minusta. Se on myös hämmentävää, miten joku voi olla niin tärkeä ja rakas jo nyt. Sanoin, että välillä tuntuu, että lapsi on vieras mutta samalla aivan oma. Enhän mä vielä tiedä täysin millainen lapsi mulla on - että mistä hän pitää, millainen hän on luonteeltaan? Tätikin sanoi, että tottahan se on, että tässä juuri olet alkanut tutustua omaan lapseesi.

Läheiset ihmiset, pienet arjen ilot ja söpöt hetket auttaa jaksamaan. Vaikka vauva ja vauva-arki väsyttää meitä, niin itse vauvaa auttaa meitä samalla kuitenkin jaksamaan. En ole hetkeäkään katunut, että päätin pitää lapsen.

Yhden asian mä tiedän varmaksi. Sen, etten mä aio ripustaa enää minkäänlaista kulissia mun elämään. Kun alan huijaamaan itseäni ja muita siinä, miten asiat oikeasti ovat, sotkeudun niihin kulisseihin aina. Kaikki - minä, J, vauva - voivat paljon paremmin, kun saavat itkeä omat itkunsa silloin kun on vaikeaa. Silloin meistä on paras hyöty toisillemme.