millainen peilikuva

Mä olen ymmärtäväinen, melankolinen, mutta iloinenkin, ja mulla on hassu huumorintaju. Mä olen sellainen, etten tutustu uusiin ihmisiin nopeasti, mutta tulen helposti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mä voisin kuvailla itseäni suvaitsevaiseksi - mutta vain muita kohtaan, en itseäni kohtaan.

Pikkutytöstä asti mä olen ollut meidän ystäväpiirissä kuuntelijan roolissa. Mulle kerrottiin kaikista tärkeimmät salaisuudet, olin monen paraskaveri, "bestis", ja keräsin itselleni monet sydämenpuolikas -korut, joissa luki 'best friends forever', sekä salaisuudet, joita ei saanut kertoa kenellekään. Kai mä unohdin kokonaan, että mullakin on salaisuuksia ja asioita, joita haluaisin jakaa muille. En koskaan ole erityisemmin puhunut kenellekään omista asioistani. 

Nuorempana olin paljon ujompi kuin nykyään. Ujoudesta olen päässyt jonkin verran eroon, mutta olen mä edelleen uusien ihmisten seurassa hiljainen ja taka-alalle vetäytyvä. Ollen aina ollut sivustakatsoja, ja aina koittanut mahdollisimman hyvin sopia massaan, olla niin kuin muutkin.

Mä jännitän ja stressaan kaikkea pientä ja suurta. Hermostun pienestä, mutten ole pitkävihainen. Mustasukkainen olen, jos tilanne sitä vaatii. Haaveilen ja olen miettiväinen, pohtiva, joskus ehkä liiankin. Olen tunteikas, ja tuntuu, kuin kokisin kaikki tunteet aina hieman voimakkaampina verrattuna muihin ihmisiin. Mä olen empaattinen, huolehtivainen ja hyväsydäminen. Jos jollain on huolia tai ongelmia, mä haluan parhaani mukaan auttaa.

Ne ihmiset jotka mut tuntee, tietävät että mä en halua pahoittaa toisen mieltä tahallani. Mä olen usein todella tarkka, siinä mitä sanon, etteivät ihmiset käsitä mua väärin, ja loukkaannu. Välillä pelkään toisen loukkaamista ehkä liiaksikin. Niin, että alan miellyttää. Sellainen mä vain olen.

Aivan kuin toisten mielipiteet musta, olisivat niitä määritelmiä, mitä mä olen. Mulla ei oikeasti ole tarpeeksi vahvaa käsitystä siitä, että olen hyvä ja arvokas ihminen. Toisten mielipiteet ja asenteet horjuttavat suuresti mun omaa käsitystä itsestäni ja toisten mielipiteistä tulee tosia.

Nyt tilanne on, että suuri joukko ihmisiä ei pidä musta yhden virheeni takia. Virhe oli paha, olin ajattelematon. Mutten voi syyllistää itseäni siitä, mitä en vain tajunnut ajatella. Eri asia olisi, jos olisin tietoisesti pimittänyt asian läheisiltäni.

Moni ajattelee, että olen kiero ja paha. Moni on sanonut J:lle, että "Kyllä se ämmä tulee tekemää jotain vieläkin pahempaa." Kuten mitä, kysyn minä. Pettämistäkö? Huijaamista? Mitä? Mulla on terve moraali ja mä arvostan mun läheisiäni. Miksi mä haluaisin tarkoituksellisesti loukata ketään tai tehdä mitään pahaa mun rakkaille. Miksi tuollaista ylipäätään pitää uskotella toiselle? Kuka edes haluaa uskoa toisesta ihmisestä tuollaista yhden tehdyn virheen takia, jota en edes tehnyt tarkoituksella.

Mun pitäisi osata pitää pää pystyssä ja seistä omilla jaloillani sen takana, millainen mä oikeasti olen. En vain oikeasti osaa arvostaa itseäni, jos olen muiden silmissä yhtä tärkeä kuin kasa paskaa.

Mutta mulla on puhdas omatunto, ja mä tiedän sen. Vaikka kukaan ei uskoisi sanaakaan, mitä mun suusta tulee, niin ainakin mä tiedän, että mä puhun totta.