kun vihreä vaihtuu ruskaan, mä pelkään

Mulla ei ole juuri mitään sanottavaa. Voin kertoa asioita, mutta kaikki tietävät ne jo entuudestaan. Voisin kertoa uusiakin asioita, mutta ne olisivat kuitenki liian tylsiä luettavaksi.

Aika vain kuluu. Äsken kello oli yksitoista, nyt se on jo yli seitsemän. Juuri äsken alkoi heinäkuu, kohta voin vaihtaa kalenterini elokuun puolelle. Aivan kuin juuri äsken olisin julistanut kesäloman alkaneeksi, kun kohta voinkin taas todeta, että on aika palata koulun penkille.

Syksy pelottaa. Kouluun paluu pelottaa. Toisesta lukiovuodesta vietin koulussa reilusti alle puolet. Poissaoloja kertyi mielettömin määrin, ja kaksi ja puoli kuukautta olin sairaslomalla. Viimeisen jakson alussa olin reippaana, mutta jakson kuluessa menin niin sekaisin ja uuvuin ettei koulun käynnistä tullut mitään, ja sitten meninkin jo päiväosastolle ja koulu jäi katkolle. Nyt pitäisi taas käydä koulua normaalisti. Pitäisi jaksaa herätä aamuisin, raahautua bussipysäkille, tunneille sekä myös koulun ruokalaan. Pitäisi jaksaa pitää huolta läksyistä, syömisistä ja ihmissuhteista. Pitäisi ja pitäisi. Aina kun sanotaan 'pitäisi', mitään ei kuitenkaan tapahdu. Mutta ehkä tällä kertaa...

Koulu stressaa, syömiset stressaa. Ja sitten kun koulustressi alkaa painaa lujasti päälle, myös ruokastressi kovenee. Ne voimentavat toisiaan, jolloin menen lukkoon, ja kaikki kaatuu päälle.

Mä tarvisen kamalasti tukea kaikkien asioiden kanssa. Tarvitsen ystävien ja vanhempien apua, mutta harvoin osaan sitä kuitenkaan selvästi pyytää. Ammattiapua saan säännöllisesti, ilman sitä mä vajoaisin jonnekin ihan alas ja sekoaisin. Mua pelottaa, ettei jossain vaiheessa tämä määrä apua enää riitä. Entäs jos mun mieleni mörkö ottaa vallan ja se on sitten menoa. Jossain mun sisimmässä on pieni tunne, että jossain vaiheessa niin tulee käymään. Aivan kuin haluaisin sitä. Ei, en minä halua. Mörkö haluaa. Se tunkeutuu mun päähän ja ajatuksiin.

Voi, kunpa vain voisin mielestäni olla täydellinen juuri sellaisena kuin tällä hetkellä olen.