sekavaa

Huomaan nyt, etten ole vieläkään täysin parantunut anoreksiasta. Se on jättänyt suuret jäljet muhun, varmaankin jollain tavalla ikuisetkin jäljet...joiden kanssa tulee toimeen eivätkä ne häiritse elämää juuri ollenkaan. Nyt raskauden myötä mulle on tullut pintaan monia vanhoja tunteita ja myös sairausaikaani kuuluvia toimintatapoja, esimerkiksi. kaloreiden laskeminen ja suunnitelmien tekeminen.

Viimeinen pisara oli tämä heikentynyt glukoosin sietokyky -diagnoosi. Tuntuu kuin kaikki vanha olisi yhtäkkiä pamahtanut rytinällä takaisin. Ero on kuitenkin siinä, että painan 20 kiloa enemmän kuin silloin ja mulla on vauva mahassa. Mutta tunteet ovat samat.

Tunnen itseni läskiksi, rumaksi ja ällöttäväksi. Häpeän itseäni ja moitin itseäni syömisistäni. Eilen suunnittelin tämän päivän syömisiä kolme tuntia ja laskin hiilihydraattien, proteiinien ja rasvojen määrät kaloreiden lisäksi. Katsoin thinspiration videoita youtubesta ja kuuntelin "thinspomusiikkia". Lisäksi musta tuntuu, että olen laiska, kun en jaksa mennä lenkille tuonne tuli kuumaan säähän. Tai kun en jaksa mennä uimaan stadikalle. Siinä tosin on sekin ongelma, etten kehtaa näyttäytyä bikineissä. Vauvamahani ei näytä vauvamahalta vaan löysältä kaljamahalta. Mulla on myös näkyvää selluliittia kyljissä ja reisissä. Ja tissit ovat raskausarvista punaiset.

Rakastan vauvaani ja sitä kun tunnen pikkuisen liikkeet masussa, mutta täytyy myöntää etten kyllä rakasta olla raskaana. Tai en osaa tai pysty nauttia raskausajasta syömishäiriön ja huonon itsetunnon takia.

Mulle tuli myös suuri syyllisyyden tunne siitä, että mulla on tällainen ongelma verensokerini kanssa. Mulle tuli heti ajatuksia: "Olen varmasti syönyt liikaa ja ihan väärin ja siitä tämä johtuu." "Olen varmasti liian lihava ja paino on noussut ihan liikaa, eli olen itsekuriton ja tyhmä, kun en pysty olla syömättä herkkuja. Ja olen aiheuttanut itselleni tälläistä"

Mua pelottaa oikeasti todella paljon, että miten pystyn pitää suhtautumiseni ruokaan ja syömiseen ja painoon ja liikuntaan suht normaalina. Mä pyrin aina olemaan mahdollisimman hyvä kaikessa, ehkä joskus mun tavoitteet ovat liiankin korkealla ja vaadin itseltäni liikaa. Nyt vaadin, että mun täytyy onnistua pitää arvot kurissa eli mun täytyy syödä oikein. Mutta kun joudun loppuraskauden ajan tarkkailla pakostikin syömisiäni, niin pelkään, että tästä tulee pakkomielle ja tämä menee överiksi, lähtee lapasesta, mopo karkaa käsistä.

Mä koitan ajatella, että otan rennosti, mutta samalla ajattelen, että mitä voisin syödä seuraavaksi ja monen aikaan ja mitä voisin syödä sen jälkeen, jos syön jotain tiettyä ruokaa tuolloin. Sitten mietinkin jo huomisia syömisiäni ja salaa iloitsen, jos painoni saattaisia vaikka laskea.

En halua samaan helvettiin, mistä olen jo päässyt melkein pois. Mun täytyy olla vahva. Itseni takia ja lapsemme takia.