Kiitos

Kolme vuotta - onnea blogilleni.

Onnea myös elämälle, joka on voittanut monesti tämän blogin olemassa olon aikana.
Tämä paikka on mulle niin tärkeä, etten osaa sitä edes selittää.

Onnea mulle, joka olen voittanut kolmen vuoden aikana monet monet esteet.

Tuntuu oudolta, miten nopeasti nämä kolme vuotta ovatkaan menneet. Mitä kaikkea on ehtinyt tapahtua.
Olin alussa 17-vuotias tavallinen tyttö pääkaupunkiseudulta, niin kuin itse ensimmäisessä postauksessa kuvailin. Nyt olen 20-vuotias nainen Helsingistä, äiti ja avovaimo, tyttö vielä myös jollain tapaa.

Melkeinpä liikutun, kun ajattelen menneitä. Juurikin näitä kolmea vuotta. Ja tätä blogia - niin tärkeä tämä on mulle ollut. Oikeasti mä itken, koska tämä on ollut niin suuri osa mua ja mun elämää nämä vuodet. Ei tämä ole ollut pelkkä blogi, tämä on ollut turvapaikka. Ja ilman tätä blogia en tuntisi yhtä tärkeimmistä ystävistäni.

Voiko sanoa, että tämä on ollut osa minua. Osa sitä sairasta minua. Ja myöhemmin myös tervettä minua.

Jollainlailla olen pettynyt ja surullinen, että juuri minä jouduin käydä kaiken tämän läpi - masennuksen ja syömishäiriön, ja samalla olen kiitollinen, siitä että mä olen tässä juuri nyt. Ilman vastoinkäymisiä asiat olisivat paljolti toisin.

Kiitos kaikille, jotka kuljitte mun kanssa tätä matkaa täällä blogimaailmassa niin alkuaikoina, synkkinäkausina kuin nyt äitiaikoinakin.

Mä lopetan blogini tähän, tähän kolmeen vuoteen. Musta tuntuu, että mun täytyy päästää irti menneistä.

Lopetin laihduttamisen, lopetin laihtumisen, lopetin viiltelyn ja oksentamisen, lopetin viimein kaloreiden pakonomaisen laskemisen, lopetin vaa'alla ravaamisen, parannuin. Heitin pienet vaatteet pois - roskiin ja myyntiin. Tuhosin vanhoja kuvia, lopetin niiden ihastelun. Sanoin sairausajoille hyvästit. Ainut, mikä jäi on tämä blogi.

Ei tämä ole ollut huonoksi mulle, mutta tämän kautta menneet pysyvät jotenkin aina yllä. Syömishäiriö elää täällä, vaikka se ei enää elä minussa. En pääse tästä kaikesta lopullisesti eroon, ellen lopeta tätä blogia. Jotain tästä kertoo varmasti se, että olen tästä päätöksestäni, lopettamisesta siis, poissa tolaltani. Itkettää. En ole ainoastaan surullinen vaan helpottunut tai jotenkin valaistunut. Että oivalsin, että mun täytyy päästää irti. Ja nyt mä olen siihen valmis, irti päästämiseen, lopullisesti. En tarvitse tätä enää.

Bloggaaminen, tai pikemminkin pelkkä kirjoittaminen tekee hyvää ja rakastan sitä. Se on keino purkaa tunteita ja selventää omaa oloa. Jos joskus päätänkin taas kirjoittaa, niin aloitan uudelta sivulta.

Kiitos elämälle.
En mä muuta osaa sanoa.

Aion painattaa tästä blogista kirjan. Muistoksi itselleni, kauniiksi muistoksi.